Pitäisikö jaksaa miestä rakastaa...

[Jaksaisitko sinä]

Tutustuin aikanaan ahkeraan, kilttiin, lapsirakkaaseen mieheen, jolla oli perusasiat elämässä kunnossa.

Puolen vuoden sisällä kaikki muuttui. Mies alkoi huutaa, työ meni lamassa, tuli myöntämätöntä masennusta, mitä oudompia fyysisiä vaivoja, joihin ei löytynyt selitystä eikä hoitoa, sai häädön asunnostaan, ulosotto vei rahat jne. Muutaman vuoden olen odottanut, että tilanne paranee, mutta näin ei ole käynyt.

Haluan mennä elämässäni eteenpäin, mutta mies soimaa minua, kun en rakasta häntä sellaisena kuin hän on. Pystyn sanomaankin, että en rakastakaan (välitän kyllä), koska mitään siitä, mihin rakastuin, ei ole jäljellä. Hän ei oikein jaksa tehdä mitään, ei pysty ilmaisemaan iloa, kiitollisuutta tai suruakaan, vain raivoa ja huutoa. Hän nukkuu miten sattuu, hän on missä sattuu, ulosottoon hän on saanut kerättyä hurjan summan ja minulta vienyt paljon rahaa (muka lainana). Hän kertoo, että minun käytökseni on saanut hänet romahtamaan, kun en rakastanutkaan häntä, kun ongelmat alkoivat kasaantua. Olin kuitenkin aina olemassa häntä varten, yritin auttaa rahallisesti, jutella, hoitaa paperiasioita, jos hän olisi antanut, kehua, jos hän jotakin jaksoi tehdä tai viedä asioita eteenpäin jne. Hän syyttelee minua, että olen liian fanaattinen omissa päätöksissäni, että minun elämässäni pitää elää minun ehdoillani tai ei ollenkaan. Olenko sitten liian fanaattinen, ahdistava ja vaativa, kun vähitellen alan olla sitä mieltä, että aikuisen miehen on tienattava rahaa itse, hoidettava asuntosotkunsa itse sekä hoidettava myös terveyteensä liittyvät asiat itse eikä niin, että soittelee minulle öisin vaivojaan ja valittaa, kun ambulanssikin sanoi, ettei hän ole "tarpeeksi sairas" ? Hän sanoo, että minä en ole tarpeeksi nainen, joten hänenkään ei tarvitse olla normaali mies ja minun pitäisi rakastaa häntä myös romahtaneena, huutavana, nimittelevänä, kiroilevana, hallitsevana irtolaisena, joka ei suostu tosissaan hakemaan apua.

Mulla on huono omatunto, kun on tosiaan totta, että tuollaisena en häntä rakastakaan. En osaa, enkä jaksa.

 

[Ansis]

En mä jaksaisi...

 

["..."]

No ei tarvitse kenenkään tuota jaksaa. Et ole miehen terapeutti ja hän tarvitsee hoitoa. Et sinä pysty häntä parantamaan. Ja ongelmia hänellä todella piisaa niin paljon itsensä kanssa + muuta, ettet voi häntä kuiville nostaa. Et, vaikka tekisit mitä. Ammattiapua nyt miehelle. Ja: sääli ei ole rakkautta.

 

["vieras"]

Ai pitöisikö jaksaa rakastaa? Kuule, mä en olisi edes tekemisissä tuollaisen äijän kanssa, vaikka kuinka olisin joskus ollut häneen rakastunut. Etenkin jos ei olisi yhteisiä lapsia, olisin pistänyt kylmästi välit poikki aika päivää sitten. Että mun vastaukseno on hyvin vahva EI.

 

["vieras"]

Ei kukaan terve ihminen jaksa tuossa tilanteessa rakastaa toista. Kuulostaa aikalailla mun exältä ja täytyy sanoa, että siitä suhteesta lähteminen oli yksi elämäni parhaita päätöksiä.

Eikä se itseään oikeasti tappanut eron jälkeen, vaikka uhkailikin. Mut ei sen elämä kyllä paljoa parempaankaan päin ole mennyt päästyään musta eroon, vaikka kaikkien sen ongelmien piti johtua siitä että minä olen niin kylmä ja inhottava nainen ja pilaan hänen elämänsä.

 

["a p"]

Kiitos vastauksista.
Miten pääsisin näistä ajatuksista eroon? Siis kun syytän kuitenkin itseäni, vaikka en oikeasti tajua, mitä olen tehnyt väärin. Sen tiedän, että tahallani en mitään ole tehnyt. Olen yrittänyt ymmärtää, myötäillä, joustaa, antaa anteeksi, pyytää anteeksi (kaikkea mahdollista), unohtaa jne. Lähes kaikessa olen kuitenkin "rikkonut" itseäni vastaan eläessäni elämää, jossa en itse ole ollenkaan onnellinen.
Miten osaisin ajatella, että en tee mitään väärin, jos voimani ovat loppuneet, enkä jaksa tosiaan häntä tuollaisena rakastaa. Aikoja sitten olen laittanut jatkamisemme ehdoksi, että hän hakee apua. Ei ole hakenut, koska ainoa sairas olen minä. Näen hänessä kuitenkin paljon tukahdutettua pahaa oloa, eikä hän minusta voi selvitä tasapainoon ilman ammattiapua.

 

["vieras"]

siis teillä ei oo yhteistä kotia eikä lapsia? lähe ny hyvä ihminen ajoissa. äläkä ainakaa lapsia tohon tilanteeseen tee

 

["a p"]

On meillä lapsi. Pärjään kuitenkin oikein hyvin hänen kanssaan. Mies ei jaksa osallistua lapsenkaan elämään juurikaan. On lapsen kanssa vain, jos isoäiti hoitaa osan eli ruokapuolen ja herää aamuisin, kun mies ei jaksa. Minun luonani hän laittaa lapsen katsomaan televisiota ja valittaa, jos täytyisi jotakin hommia tehdä tai jos minä teen kotitöitä, enkä vapaudu "hänen käyttöönsä". Hänen mielestään minun pitäisi hyväksyä hänet ihan tekemättömänäkin ja pitää häntä hyvänä, että hänen itsetuntonsa paranisi ja lämmöllä ja rakkaudella hän jaksaisi paremmin tarttua hommiinkin.

Ja siis minä syytän itseäni, mutta mies syyttää minua aivan järjettömästi ja kokonaisvaltaisesti kaikesta pahasta.

 

[ajatuksia]

Ei pidä eikä tarvi jaksaa. Kuulostaa siltä että kaikkes olet tehny ja antanu ja se että mies vaan vaatii enemmän ja syyttää sua osoittaa, että ei arvosta sua ollenkaan eikä kykene tai tahdo (ajattelee varmaan itse ettei pysty) asioilleen tai tilanteelle mitään tekemään. Itse olen ollut jossain määrin verrattavissa olevassa tilanteessa ja yritin auttaa ja jaksaa ja rakastaa, lopulta oman mielenterveyteni ja talouteni kustannuksella. En sano että on ok hyljätä heti kun on vähän vaikeaa, mutta jossain vaiheessa pitää antaa periksi. Muista että sun omassa elämässä tärkeintä oot sinä, ja sinusta huolen pitäminen on sun vastuu ja velvollisuus (varsinkin jos on lapsia jotka tarvitsevat edes toisen eheän vanhemman).

 

["a p"]

On vain niin vaikea olla miehen vihan kohteena ja kun hän jaksaa syytellä minua kylmyydestä ja julmuudesta, kun en rakasta häntä sellaisena kuin hän on. Pitäisi vain lakata ajattelemasta ja mennä elämässä eteenpäin.

 

["nopsa"]

Puolen vuoden tuntemisella teitte lapsen? Oho.
Mutta en jaksais kyllä minäkään. Muuten ehkä, mutta syyttelyä (ilman syytä) en katselisi/kuuntelisi.

 

["a p"]

Puolen vuoden sisällä kaikki muuttui, mutta vähitellen. Nyt hahmotan ajan ja muutosten suuruudet paremmin jälkikäteen. Lapsi oli toivottu ja aloimme häntä yrittää puolen vuoden tuntemisen jälkeen. Nyttemmin tajuan, kuinka totta sekin oli, kun mies silloin "heitti", että lapsella saan sidottua sinut minuun ikuisesti. Hälytyskellot soivat vähitellen yhä enemmän, mutta mies käänsi kaiken aina minun syykseni, joten en uskonut, että täydellinen mies olisikin muuttumassa.

 

["jokuvain"]

[QUOTE="a p";23799615]On vain niin vaikea olla miehen vihan kohteena ja kun hän jaksaa syytellä minua kylmyydestä ja julmuudesta, kun en rakasta häntä sellaisena kuin hän on. Pitäisi vain lakata ajattelemasta ja mennä elämässä eteenpäin.[/QUOTE]

musta tuntuu, että sun tilallas vois olla kuka hyvänsä. siis tarkoitan että mies tarvii vaan jonkun syntipukin, jota syyttää kun elämä on menny persiilleen. eipähän tarvi kattoo peiliin kun on valmiiksi joku toinen ketä syyttää kaikesta. eikä tarvi ite yrittää tehä asioille mitään, koska kaikki johtuu vaan siitä toisesta ihmisestä. mun mielipide kyllä on aika selkee, jatka matkaasi lapsen kanssa kahden. miehen täytyy ite kiivetä suostaan ylös. jätä mies ennenkä saa sutkin vietyä mukaansa masennukseen.