Pitäisi mennä katsomaan kuolevaa tätiä sairaalaan

[Mari]

Miehen täti 59v sairastanut syöpää 4,5v, on pärjännyt tautinsa kanssa tähän mennessä todella hyvin ja käynyt hoitojen välissä koko ajan töissä.

Nyt parin viikon aikana tauti lähtenyt leviämään vatsaan ja aivoihin, on ollut sairaalassa nyt muutaman päivän ja lääkärit sanoneet ettei enää mitään tehtävissä. On nyt puolitajuton, välillä vähän availee silmiään, muttei puhu oikeastaan yhtään mitään.
Nyt pitäis mennä sairaalaan, mutta en tiedä miten kestän, jo ajatellessa tulee aivan kamala olo. Varmaan tähän vaikuttaa myös se kun mummoni kuoli pari vuotta sitten kanssa syöpään, vietin hänen vierellään hänen 3 viimeista vuorokauttaan yötöpäivää, olin vierellä myös hänen kuollessaan, se oli niin kamalaa, etten enää mitään vastaavaa haluain nähdä.
Oisko parempi etten mene ollenkaan jos hänen nähtensä koko ajan itkeä vollotan? Meillä kaks lasta 1,5v ja 9v, veisittekö lapset sairaalaan, tädille pojat todella tärkeitä ja varmaan heidät haluaisi nähdä? !v ei mitään vielä tajua, mutta onko liian rankkaa 9v:lle?

 

[höh]

Mitä rankkaa se on? Eikö ole rankempaa, että joku jätetään yksin kuolemaan? Kuolema tulee meille kaikille vielä, osa elämää sekin.

 

[ap]

Mitä rankkaa se on? Eikö ole rankempaa, että joku jätetään yksin kuolemaan? Kuolema tulee meille kaikille vielä, osa elämää sekin.

Ei ole yksin kuolemassa, paikalla on hänen miehensä, poikansa, siskonsa ja muita sukulaisia

 

[Moppi]

Joillekin tulee parempi mieli kun käy vielä ns.hyvästelemässä, joillekin puolestaan jää parempi mieli kun muistaa sukulaisen terveenä ollessa.
Mutta jos itse makaisit sairaalassa varmaan haluisit tärkeitä ihmisiä vielä tavata, kukaanhan ei voi sanoa miten paljon tätisi vielä tajuaa, vaikka päällepäin onkin heikon oloinen
sinuna minä menisin, ei tarvitsisi jälkeenpäin miettiä, oisko sittenkin pitänyt, oisko täti odottanut käymään?
:hug: :hug: :hug:

 

[Ennariina]

Mitä rankkaa se on? Eikö ole rankempaa, että joku jätetään yksin kuolemaan? Kuolema tulee meille kaikille vielä, osa elämää sekin.

Sanoo joku jolla ei ehkä tunteita ole...Se vaan nyt ehkä sattuu jollekin tehdä vaikeaa luopua läheisestään, ja katsoa ja odottaa toisen lähtöä. Ymmärrän sinua ap hyvin, itselläni mummo kuoli syöpään ja en pystynyt loppuaikoina käydä katsomassa häntä, mutta hän ei silti ollut yksin, siskoni ja äitini olivat hänen luonaan päivät. Halusin että mummosta jää minulle sellainen kuva, millaisena mummona minä hänet muistan.

 

[hiirimatto]

Kyllä mä menisin, ei siellä tartte kauaa olla. Ja veisin meidän 9 v:n, vaikka herkkä onkin. Tosiasiat on vain selitettävä etu- ja jälkikäteen hyvin.

 

[Ainomieli]

Mä menisin. On kamalaa menettää läheisiä hyvästelemättä.

 

[Jepulis]

Itse monia kuolevia hoitaneena (siis työn puolesta) sanoisin, että jo susta tuntuu voimakkaasti siltä, että et halua mennä, älä mene.

Toisaalta jos vähänkään epäröit, mene rohkeasti paikalle ja kohtaa oma ahdistuksesi reilusti. Jos et kestä olla vuoteen vierellä, voi siitä poistua. Usein kuitenkin kuoleman lähestyminen on hieno hetki kaikessa koruttomuudessaan, siinä ollaan jotenkin avoimena ihmisyyden lähteillä, ja harvalle jää ikuista negatiivista muistoa tilanteesta.

Mitä lapsiin tulee, niin 1,5 v voi tulla mukaan jos itse tunnet jaksavasi myös lapsen hoitamisen sairaalasängyn vieressä, ja 9v voi jo itse kertoa, haluaako tulla vai ei. Jos haluaa, kerro rehellisesti mikä on tilanne, täti kuolemaisillaan ja eri näköinen kuin aiemmin tavatessa. Ja vältä kliseetä "nukahtaa ikiuneen" tms!

Rauhallista viimeistä matkaa miehesi tädille.

 

[höh]

Mitä rankkaa se on? Eikö ole rankempaa, että joku jätetään yksin kuolemaan? Kuolema tulee meille kaikille vielä, osa elämää sekin.

Sanoo joku jolla ei ehkä tunteita ole...Se vaan nyt ehkä sattuu jollekin tehdä vaikeaa luopua läheisestään, ja katsoa ja odottaa toisen lähtöä. Ymmärrän sinua ap hyvin, itselläni mummo kuoli syöpään ja en pystynyt loppuaikoina käydä katsomassa häntä, mutta hän ei silti ollut yksin, siskoni ja äitini olivat hänen luonaan päivät. Halusin että mummosta jää minulle sellainen kuva, millaisena mummona minä hänet muistan.

On todellakin tunteet! Mutta sen verran tuossa tilanteessa osaan sitä omaa kaipuutani laittaa sivuun, että ajattelen ensiksi sen kuolevan tunteita! Ns. empatiaa, jos olet joskus asiasta kuullut!

Muutama kk sitten isovanhempani kuoli ja olin paikalla. Ikävä on edelleen, mutta en ainakaan jättänyt sanomatta mitään ja sain olla vierellä loppuun asti. Lapsenikaan eivät ole kuolevia kummastelleet, eivät ole saaneet traumoja edes avoimen arkun äärellä hyvästiä jättäessä.

 

[toinen näkökulma]

Niin, hyvä ajatella sitä kuolemaan tuomitunkin näkökulmasta. Hänelle olisi varmasti iso ilo, jos joku vähän silittäisi kättä tai istuisi vain vieressä, kun on kipuja ja tietää kuolevansa. Koskaan ei voi yksinäisyydestä tuon enempää kärsiä. Enkä usko että itkusi haittaa. Kun ajattelet asiaa hänen kannaltaan ja teet hänelle hyvää, oma olosi voi olla ihan ok.
Käy ensin katsomassa tätiä, ennen kuin viet laspesi huoneeseen. Kovissa kivuissa olevan ihmisen näkeminen voi olla traumaattista lapsille.
Mun tuttu sai aivoveritulpan alle 40-v ja kuoli pari viikkoa myöhemmin hengityskeskuksen lamaannuttua, vähitellen hengitys hidastui ja lakkasi. Kummitätiä oli sairaalassa saattamassa myös 10-v poika, jolle tilaisuus ei aiheuttanut mitään pahaa - empatiakykynsä kasvoi myös. Kyllä lapsellekin voi surua näyttää, mutta kovilta kärsimyksiltä ehkä suojelisin.

Voimia sinulle!

 

[Merja A]

Hei

Koska mietit että pitäisikö mennä katsomaan tätiäsi sairaalaan, niin pitäisi. Jos jätät menemättä, niin todennäköisesti asia käduttaa jälkeenpäin. Ja koska Sinulla on jo kokemusta kuolevan kohtaamisesta, niin selviät asiasta varmasti. Ei sinun tarvitse pitkään viipyä, istut hetken vierellä, otat kädestä kiinni ja silität hiuksia. Samalla juttelet rauhallisesti kuka olet ja kerrot että halusit tulla katsomaan koska täti on sinulle tärkeä ja rakas ihminen.

9-vuotiaan kannattaa ottaa mukaan jos hän itse haluaa tulla. Kerro että täti on hyvin sairas ja ehkä eri näköonen kuin ennen. Ja kerro myös että täti ehkä kuolee pian. Siis..... käytä sanaa kuolema aläkä mitään kiertoilmaisuja. Lapset seviää hyvin tosiasioista, mutta kaikki salailu ja kiertely luo pelkoa jostakin pelottavasta.

Voimia, rohkeutta ja siunausta Sinulle Mari

Voimis ja siu

 

[Menetys]

Mitä rankkaa se on? Eikö ole rankempaa, että joku jätetään yksin kuolemaan? Kuolema tulee meille kaikille vielä, osa elämää sekin.

Näin juuri. Ja vaikka se vieressä oleminen on rankkaa, niin kyllä ihmisen se pitää kestää.

 

[mie]

Usein konkreettiset asiat ovat lapsille helpompia kuin abstraktit. Voidaan puhua kauniisti sateenkaarisilloista ja pilvenreunoista, mutta lapsen ahdistus hälvenee totuudella. Ihminen kuolee joskus. Useimmat vasta vanhana, mutta joskus erittäin sairaat ihmiset jo ennen kuin ovat vanhoja tai onnettomuuksissa tms.

Kun ihminen kuolee, hän ei voi enää tehdä mitään, mutta ei tunne kipuakaan. Rakas ihminen on se sama rakas ihminen, vaikka olisikin sairaalassa. Luonnollinen suhtautuminen!

Ukkini kertoi viimeisen kerran kun näimme, että hänen oma isoäitinsä oli ollut heiveröinen ja sota-aikana ukkini äiti, ukki sekä hänen siskonsa kantoivat isoäidin ulos kesällä tuoliin istumaan, kun ei muuta jaksanut tehdä. Ukin sisko sanoi eräänä päivänä, että "olisipa viimeinen kerta kantaa tuotakin!" Kun tulivat pellolta, oli isoäiti kuollut tuoliinsa. Noh, sitten vaan aittaan laudan päälle hautajaisia odottamaan.

Sellanen pieni likka oli kyllä vähän häkeltynyt "toiveensa" täyttymisestä. Mutta kun kotona asui useampi sukupolvi, kuolema ja syntymä oli aina läsnä, ei rajoitettu laitoksiin ja pois silmistä. Siihen toivoisin paluuta.