Pitääkö teidän mielestä lasten olla kiitollisia?

Siitä että kasvatitte heitä?
Pitääkö esimerkiksi eroperheen lapsi olla kiitollinen jos toinen yksin hänet kasvattaa? Enemmän kuin ydinperheen lapsi jonka vanhemmat jakaa vastuun?

En nyt puhu siis jonkin tavaran ostamisesta ja kiittämisestä vaan tuosta kiitollisuudesta ylipäätään että vanhemmat kasvattivat lapsensa ja ruokkivat.

 

Minusta vanhempien pitäisi olla kiitollisia jos lapsia ovat yleensä edes saaneet. Lapset taas ei oo pyytäneet tulla tähän maailmaan.

 

No ei. Se on itsestäänselvyys, että vanhemman tulee huolehtia lapsistaan. Ei se kasvatus ole mikään palvelus, joka annetaan ja josta lapsi kiittää. Tietysti aikuisena voi kiittää vanhempiaan, mutta en odota sitä.

 

Minusta vanhempien pitäisi olla kiitollisia jos lapsia ovat yleensä edes saaneet. Lapset taas ei oo pyytäneet tulla tähän maailmaan.

Samaa mieltä.

 

Kai jokainen lapsi joka on mielestään saanut hyvän kodin, on kiitollinen. Lapsena tuo on itsestäänselvyys eikä siitä pidä kiitosta odottaa, mutta aikuisena pitää osoittaa kunnioituksellaan kiitosta vanhemmillen. Jos joku nyt tajuaa mitä tarkoitan.

 

Tietyllä tapaa kyllä. Esim.sillä tavoin, että arvostaa toisia ja kaikkea saamaansa, eikä kohtele välinpitämättömästi. Kiitollisuuden kääntäisin yleiseksi toisten arvostamiseksi ja kunnioittamiseksi.

 

Ei todellakaan. Tyytyväisiä toivottavasti hyviin kotioloihin, mutta sehän on aivan itsestäänselvää, että minun tulee heidät kasvattaa hyvin ja antaa turvallinen koti. Eivät lapseni pyytäneet syntyä mulle eli ei se tee minusta mitenkään sankaria jos heidät kasvatan. MINÄ halusin lapsia ja mun tulee heille antaa hyvä lapsuus.

Enkä koe, että mun kuuluisi olla enemmän kiitollinen äidilleni joka oli yksinhuoltaja.

Ymmärrän että sellaisia fiiliksiä voi joskus tulla pahinpina hetkinä, että saakelin kiittämättömät, mutta ne ovatkin niitä huonoja hetkiä ja toivottavasti tunnistetaan suutuspäissä tuleviksi ajatuksiksi.

 

Tietyllä tapaa kyllä. Esim.sillä tavoin, että arvostaa toisia ja kaikkea saamaansa, eikä kohtele välinpitämättömästi. Kiitollisuuden kääntäisin yleiseksi toisten arvostamiseksi ja kunnioittamiseksi.

Tuon minäkin miellän enemmän kunnioitukseksi ja kyllä omia vanhempiaan pitäisi kunnioittaa, noh...mikäli ovat sen arvoisia. Synnyttäminen ei oikein vielä riitä.

 

Ei varsinkaan lapsina. Aikuisena sellainen pieni kunnioitus on paikallaan.

 

Näen lapsista huolehtimisen ja heidän kasvattamisensa velvollisuutenani, en asiana josta heidän tulisi olla kiitollisia minulle.

Tosin itselleni lasken tavoitteeksi sen että saisin tuon velvollisuuteni hoidettua niin hyvin että lapsille jäisi lämpimät muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja myöhemmin sitten voisivat olla noista kiitollisia. Niin kuin itse olen kiitollinen omista lapsuusvuosistani vanhemmilleni.

 

Kylä sitä monesti ajattelee että saa olla vanhemmilleen kiitollinen ettei tarvinnut elää alkoholistiperheessä tai että vanhemmat jaksoivat hoitaa ja huoltaa tai että on kiitollinen isoisälle joka taisteli sodassa.
Se kiitollisuuden tajuaminen tulee vanhempana.¨Jo teini osaa olla kiitollinen vanhemmilleen jos siihen annetaan mahdollisuus, toisaalta ei varmaan vielä osaa sitä kertoa. Halaamiseenki voi liittyä kiitollisuutta.

 

Eikös jonkinlainen palaute ole aina paikallaan? Jos on hyvää sanottavaa, niin sitäkin enemmän olisi aihetta avata sanainen arkkunsa. Kyllä vanhemmatkin ovat ihmisiä, joita voi ilahduttaa tyytyväinen lapsi.

 

Ei mielestäni pidä olla kiitollinen itsestään selvästä asiasta. Kyllä lapsista pitää huolehtia ilman kiitollisuuden velkaa. Jotenkin naurettava ajatus, että lasten pitäisi olla kiitollinen siitä, että saavat harrastaa, kotona on ruokaa ja aina vanhempi lähellä ja ollaan raittiita. Kuuluvat joka lapsen oikeuksiin. Sen sijaan lasten on oikeus olla loukkaantuneita ja epäkiitollisia, jos turva ja huolenpito ei täyty.

 

Kiitollisuus on mielestäni hyvä asia. Kun ihminen tajuaa, mitä kaikkea arvokasta hän on saanut, hän on kiitollinen ja iloitsee siitä. Perusasioistakin kiitolliset ihmiset ovat yleensä onnellisempia kuin muut.

Mutta onhan tälläkin asialla varjopuolensa. Jos vanhemmat esim. alkavat syyllistää lasta sillä, että pitäisi olla kiitollinen, niin silloin liikutaan jo aika hämärällä alueella. Tai silloin, jos kiitollisuus tarkoittaa muka sitä, että mihinkään epäkohtaan ei saa puuttua tai mistään ei saa olla eri mieltä.

Tiedän tapauksen, jossa vanhemmat syyllistävät aikuista lastaan jatkuvasti sillä, kuinka he ovat hänet kasvattaneet ja hänen pitäisi olla kaikesta kiitollinen. Käyttävät tätä siis lyömäaseena silloin, kun lapsi tekee jotain, mistä he eivät ole samaa mieltä. Esimerkiksi tämä kaksvitonen kaverini harkitsi tatuoinnin ottamista, jolloin vanhemmat alkoivat vaikeroida, että eikö hän ole yhtään kiitollinen uhrauksista, joita he ovat hänen eteensä tehneet. Tässä mennään kyllä niin paljon ohi tervepäisistä kasvatustavoista, että huh hei vaan!

 

Taidetaan ajatella tuo kiitollisuus erilailla. Mun mielestä kunnioitus vanhempiaan kohtaan on sellainen jonka hyvät vanhemmat saa (tai kuuluisi saada). Paskaa vanhempaa on nimittäin vaikea kunnioittaa. Eli sen voi menettää tai sitten se on. Kiitollisuus ehkä särähtää korvaan juuri siksi että itelleen on aina hoettu tuhansia kertoja kuinka kiittämätön olen, pitäisi olla kiitollinen asioista jota en todellakaan pyytänyt eikä btw ole minun asia tuntea syyllisyyttä jostain vanhempien eroista ja kaikesta mitä "saan".

Edelleen tulee paha mieli joskus kivan päivän jälkeen kun mieleen on syöpynyt tuollaiset omantunnontuskat. Kouraisee mahan pohjalta ja pariin otteeseen on alkanut itkettämäänkin. Sen jälkeen pitää olla tosi kiitollinen ja jos seuraavana päivänä tulee sanaharkkaa, on kiittämätön. Vaikea selittää mutta sellainen "kiva on ohi, nyt pitää kumarrella"-fiilis. :headwall:

 

Ei varmaan oletusarvoisesti tarvitsekaan olla kiitollinen itsestäänselvyyksistä, mutta kyllä itse olen kiitollinen omille vanhemmilleni siitä hyvästä kodista ja kaikesta mitä olen lapsena ja vielä nykyäänkin heiltä saanut - niin materiasta kuin neuvoista ja tuestakin. Vaikka jokaisen vanhemman pitää kyetä hyvä lapsuus lapsillensa suomaan en silti osaa pitää sitä ainoastaan itsestäänselvyytenä josta en voisi olla kiitollinen. Ei se kaikille kuitenkaan nykyäänkään ole itsestäänselvyys että saa edes niitä asioita joita minä olen saanut.

 

Vanhempana en sitä kiitollisuutta missään nimessä ikinä tule vaatimaan, mutta lapsena olen kyllä kiitollinen.

 

Olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni, vaikkeivät he sitä koskaan ole minulta vaatineet.

 

Tuon minäkin miellän enemmän kunnioitukseksi ja kyllä omia vanhempiaan pitäisi kunnioittaa, noh...mikäli ovat sen arvoisia. Synnyttäminen ei oikein vielä riitä.

Näinpä juuri. Se että "monistaa itseään" ja jakaa sukusolujaan ei tee kenestäkään hyvää ihmistä eikä vanhempaa. Eikä siitä ansaitse mitään paraateja ja muiden arvostusta ja kiitollisuutta. Mutta vanhemmat (biologiset tai adoptio tai vaikka sijais) jotka rakastavat ja huolehtivat parhaan kykynsä mukaan (ja joskus sen ylikin) lapsista ansaitsevat kunnioitusta ja ehkä hieman sitä kiitollisuuttakin lapsiltaan.

Itse olen kietyllä tapaa kiitollinen, että sain vanhemmat jotka jaksoivat huolehtia minusta vaikka ei se elämä heillekään aina helppoa ollut eikä asiat tulleet kuin manulle illallinen. Mutta minä ja sisarukseni kyllä tiedettiin, että meistä pidetään aina huolta, meistä välitetään, ollaan huolissaan, meidän parasta toivotaan... Ja ennen kaikkea meitä rakastetaan. Ja oikeastaan vasta kun olen itse tullut vanhemmaksi aloin oikein ajattelemaan asioita ja näkemään sen "työn" minkä vanhemmat tekivät. Ja kyllä olen kiitollinen.
Miehelläni onkin sitten erilainen tausta ja hänellä ei olekaan samanlaista kiitollisuutta ja kunnioitusta omia vanhempiaan kohtaan. Ja se on kyllä surullista.

 

Tiiru: olet ilmeisesti kokenut juuri sellaista sekopäistä kiitollisuudella syyllistämistä, jollainen ei ole hyväksi kenellekään. Olen samaa mieltä siitä, että hyvät vanhemmat ansaitsevat lastensa kunnioituksen ja kiitollisuuden ilman mitään pyytelyä ja syyllistämistä. Ei se kunnioituksen ja kiitollisuuden periaatteesta tai nöyristelystä pidä tulla, vaan siitä, että vanhemmat oikeasti ovat sen arvoisia.

Tekstisi perusteella vaikuttaa juuri siltä, että vanhempasi yrittävät hallita sinua tuolla kiitollisuusjutulla. Voi olla, että he yrittävät lievittää omaa pahaa oloaan tekemistään virheistä sillä, että syyllistävät lapsia. Harmittavan monilla vanhemmilla ajattelu on sellaista: "Hei, en sentään ollut alkoholisti, kyllä lapsien pitäisi olla kiitollisia tekemistäni uhrauksista!".