hyvä/paha äiti
Olen mukavuudenhaluinen äiti ja haluan, että lapsillani on hyvä olla ja että arkemme olisi mahdollisimman helppoa ja kivaa.
No eihän se pienten lasten kanssa varmasti ikinä sitä ole, ei ainakaan helppoa...
Olen tunnistanut itsessäni huonon äidin, en jaksa olla aina johdonmukainen ja hermostun tosi äkkiä, jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.
Meillä kyllä pidetään kiinni ruoka- ja nukkumaanmenoajoista ja lapset on hyvin puettuja. Heidän kanssaan ollaan paljon.
Mutta jos lapset esim. tappelevat ja riehuvat, saatan uhkailla milloin milläkin (et saa katsoa telkkaria, et saa karkkia, laitan sinut ulos yksin leikkimään tms.). Lopulta karjun pää punaisena tai vien lapset niskasta huoneisiinsa häpeämään (en siis roikota niskasta, mutta väärin tuokin on). Yleensä kun kaikki rauhoittuvat, pyydetään kyllä anteeksi ja juttu unohtuu. Mutta en jaksa toteuttaa uhkauksiani, en vain jaksa.
Ja lapset kyllä tietävät, että uhkailuni on huuhaata. Kamalinta on jos lapsi ei usko sanaakaan kylässä, enhän minä siellä kehtaa huutaa ja räyhätä, se kun on se ainut toimiva (väärä) keino saada lapset rauhoittumaan.
Onhan meillä mukavaakin, on niitä ihania helppoja päiviä. Mutta yhtä usein on niitä räyhäämispäiviä, pienin lapseni on uhmaiässä ja hänen kanssaan rajoja kokeillaan jatkuvasti.
Jaksan tiettyyn pisteeseen olla johdonmukainen enkä anna periksi tärkeiden asioiden kanssa, olen myös hellä äiti ja pidän lapsiani paljon kainalossa yms. Tiedän, miten lapsia kuuluisi oikeasti kasvattaa ja toimin hyvin tiettyyn rajaan asti.
Mutta tämä toinen puoli (räyhäävä ja raivoava hullu) on lapsille myös tuttu ja pelkään, että heistä ei tule ihan "normaaleja" kun äiti käyttäytyy itse kuin pieni lapsi. Saatan kiroillakin, kun oikein hermostun.
Meillä ei lyödä. Olen useasti sortunut tukistamiseen, se on väärin ja vältän sitä viimeiseen asti, mutta joskus pinnani ei veny enää tippaakaan ja se on ainoa keino saada kiukutteleva tai pahoja tekevä lapsi pysähtymään. Väärä keino, tiedän kyllä. Pahinta on, että pyydän lapseltani jälkeenpäin anteeksi ja näin lapsi tietää itsekin, että tukistaminen on väärin ja äiti on kamala.
Olen harkinnut ammattiapua, ehkä omassa lapsuudessani on tapahtunut jotakin sellaista, etten kestä kiukuttelua. Tai ehkä olen vain itsekäs ja jotenkin laiska äiti. Minulla on kehitysvammainen sisko, mietin, olisinko jäänyt ehkä jotenkin vaille huomiota. Omassa lapsuudessani selkäsaunat olivat aika tavallisia, sain niitä itsekin. Omilleni en ikinä sitä tee.
Lapset ovat minulle elämäni tärkein asia ja haluan, että heillä on hyvä elämä. Pelkään, että se on menossa pilalle kun kasvatustyylini on näin pielessä. Onneksi heidän isänsä on todella hyvä kasvattaja ja enemmän läsnä lapsille kuin moni muu isä ikinä. Tosin ei hänkään ole ohjannut lapsia esim. jäähypenkille vaan isän sana on riittänyt. Hänellä on auktoriteettia ja lapset uskovat häntä.
Toisaalta lapsemme osaavat käyttäytyä hienostikin eivätkä ole mitään häirikkölapsia, uskovat kyllä vieraita aikuisia ja leikkivät kiltisti muiden lasten kanssa. Keskenään rakastavat/raivoavat kyllä päivittäin.
Olen vain jotenkin tosi väsynyt ja kaipaisin toisten äitien mielipiteitä. Onko teillä muilla ikinä tälläsiä tunteita?
Olisiko vihanhallintakurssista apua? Olen siinä mielessä järjissäni, että osaan arvioida omaa käytöstäni.
Neuvolasta en toivo apua, pelkään, että tilanne jotenkin paisuu tai pahimmassa tapauksessa lapset viedään vaikka heillä on kuitenkin hyvät oltavat kotona ja heistä oikeasti välitetään.
No eihän se pienten lasten kanssa varmasti ikinä sitä ole, ei ainakaan helppoa...
Olen tunnistanut itsessäni huonon äidin, en jaksa olla aina johdonmukainen ja hermostun tosi äkkiä, jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.
Meillä kyllä pidetään kiinni ruoka- ja nukkumaanmenoajoista ja lapset on hyvin puettuja. Heidän kanssaan ollaan paljon.
Mutta jos lapset esim. tappelevat ja riehuvat, saatan uhkailla milloin milläkin (et saa katsoa telkkaria, et saa karkkia, laitan sinut ulos yksin leikkimään tms.). Lopulta karjun pää punaisena tai vien lapset niskasta huoneisiinsa häpeämään (en siis roikota niskasta, mutta väärin tuokin on). Yleensä kun kaikki rauhoittuvat, pyydetään kyllä anteeksi ja juttu unohtuu. Mutta en jaksa toteuttaa uhkauksiani, en vain jaksa.
Ja lapset kyllä tietävät, että uhkailuni on huuhaata. Kamalinta on jos lapsi ei usko sanaakaan kylässä, enhän minä siellä kehtaa huutaa ja räyhätä, se kun on se ainut toimiva (väärä) keino saada lapset rauhoittumaan.
Onhan meillä mukavaakin, on niitä ihania helppoja päiviä. Mutta yhtä usein on niitä räyhäämispäiviä, pienin lapseni on uhmaiässä ja hänen kanssaan rajoja kokeillaan jatkuvasti.
Jaksan tiettyyn pisteeseen olla johdonmukainen enkä anna periksi tärkeiden asioiden kanssa, olen myös hellä äiti ja pidän lapsiani paljon kainalossa yms. Tiedän, miten lapsia kuuluisi oikeasti kasvattaa ja toimin hyvin tiettyyn rajaan asti.
Mutta tämä toinen puoli (räyhäävä ja raivoava hullu) on lapsille myös tuttu ja pelkään, että heistä ei tule ihan "normaaleja" kun äiti käyttäytyy itse kuin pieni lapsi. Saatan kiroillakin, kun oikein hermostun.
Meillä ei lyödä. Olen useasti sortunut tukistamiseen, se on väärin ja vältän sitä viimeiseen asti, mutta joskus pinnani ei veny enää tippaakaan ja se on ainoa keino saada kiukutteleva tai pahoja tekevä lapsi pysähtymään. Väärä keino, tiedän kyllä. Pahinta on, että pyydän lapseltani jälkeenpäin anteeksi ja näin lapsi tietää itsekin, että tukistaminen on väärin ja äiti on kamala.
Olen harkinnut ammattiapua, ehkä omassa lapsuudessani on tapahtunut jotakin sellaista, etten kestä kiukuttelua. Tai ehkä olen vain itsekäs ja jotenkin laiska äiti. Minulla on kehitysvammainen sisko, mietin, olisinko jäänyt ehkä jotenkin vaille huomiota. Omassa lapsuudessani selkäsaunat olivat aika tavallisia, sain niitä itsekin. Omilleni en ikinä sitä tee.
Lapset ovat minulle elämäni tärkein asia ja haluan, että heillä on hyvä elämä. Pelkään, että se on menossa pilalle kun kasvatustyylini on näin pielessä. Onneksi heidän isänsä on todella hyvä kasvattaja ja enemmän läsnä lapsille kuin moni muu isä ikinä. Tosin ei hänkään ole ohjannut lapsia esim. jäähypenkille vaan isän sana on riittänyt. Hänellä on auktoriteettia ja lapset uskovat häntä.
Toisaalta lapsemme osaavat käyttäytyä hienostikin eivätkä ole mitään häirikkölapsia, uskovat kyllä vieraita aikuisia ja leikkivät kiltisti muiden lasten kanssa. Keskenään rakastavat/raivoavat kyllä päivittäin.
Olen vain jotenkin tosi väsynyt ja kaipaisin toisten äitien mielipiteitä. Onko teillä muilla ikinä tälläsiä tunteita?
Olisiko vihanhallintakurssista apua? Olen siinä mielessä järjissäni, että osaan arvioida omaa käytöstäni.
Neuvolasta en toivo apua, pelkään, että tilanne jotenkin paisuu tai pahimmassa tapauksessa lapset viedään vaikka heillä on kuitenkin hyvät oltavat kotona ja heistä oikeasti välitetään.