Pieni harmituksenvuodatus lapsen puolesta ;(

[ihan sapettaa]

Onko kenenkään muun kohdalla näin kun meillä että lapsen etävanhempaa ei oikeasti kiinnosta lapsi missään muussa mielessä kuin vain saa kiusata lapsen lähivanhempaa?

Mua ottaa oikeasti pannuun lapseni(mme?!) puolesta. Kyse on jo 3 vuoden mittasesta laillisesta kiusaamisesta jota tapaamisoikeudeksikin voi kutsua. Mielestäni käsite tapaamisoikeus pitäisi laajentaa käsittämään lapsen oikeus tavata vanhempansa, eikä vain joutua roikkumaan sen armoilla haluaako toinen vanhempi lapsensa ehkä tavata vai ei kuukausikaupalla miettien.

Olen jo tottunut tähän, lapsikin on lähinnä voimaa vertaiskokeneilta hetkeksi kaipaisin, kyllä taas tää sitten siitä.

 

[v8]

mun lapseni isä on luvannut tapaamisilla ja lahjoilla kohta 7 vuotta. Lapsi on nähnyt isänsä viimeksi n. 5 vuotta sitten. Tosi inhottavaa ja nyt olenkin sanonut ettei saa edes puhua lapsensa kanssa ennen kun todella seisoo oven takana

 

[aloittanut]

mun lapseni isä on luvannut tapaamisilla ja lahjoilla kohta 7 vuotta. Lapsi on nähnyt isänsä viimeksi n. 5 vuotta sitten. Tosi inhottavaa ja nyt olenkin sanonut ettei saa edes puhua lapsensa kanssa ennen kun todella seisoo oven takana

Kiitos kertomuksestasi,

teillä on takana vielä pitempi ikävä historia asiassa kuin meillä. Olen siitä pahoillani, mut ymmärrän

 

[Täysin tympääntynyt lähiäiti]

Kyseessä on lapsen oikeus tavata vanhempaansa. Toisella vanhemmalla ei ole mitään oikeuksia VAIN velvollisuuksia. Ihan samoin kuin toisellaKIN.

Nämä kusipäiset etävanhemmat, jotka tekevät toiselle osapuolelle kiusaa lapsen kustannuksella, pitäisi saada vastuuseen. Kuka julkkis tai päättävätaho ottaisi asian esiin? Ei kukaan, koska se ei ole mediaseksikästä. Kyllä Esko Eerikäinen esimerkiksi esittää hyvää isää ja saa palstatilaa. Mutta muistaako kukaan Martinaa? Ei. Vain isät muistetaan ja ne nostetaan jonnekin helvetin jalustalle. Ihan vain koska he ovat isiä.

Kyllä, olen ihan helvetin katkera. Väsynyt. Vittuuntunut. Kaikkea. Lapseni on jo teini-ikäinen, mutta isä on tehnyt kiusaa viimeiset 10vuotta. Turhia lupauksia, petettyjä tapaamisia... syntymäpäivät, joulut yms. ilman soittoa, tapaamista tai lahjaa. Se tunne, kun näkee lapsen pettymyksen. Se tuska, joka raastaa sisintä! Olen tavallaan vieläkin vihainen, mutta enemmän surullinen. Lapsen isä loistaa poissaolollaan ja muistamme hänet vain kun tarvitsemme allekirjoituksen passiin tai pankkitilin avaamiseen/kortin ottoon. Mitäs isä tekee silloin? Kiusaa. Kiusaa niin pitkään, että saamme passiin päätöksen ettei isän allekirjoitusta tarvita. Näin pitkälle menee meidän isä... kiusaaaaaa!!!

Vielä vähän, sitten lopetan tarinan: lapseni on oikein hauska, mukava ja tasapainoinen teini-ikäinen. Olemme puhuneet tästäkin asiasta ja isä on hänelle yhdentekevä. Puhumme myös kuinka hän joutuu/saa olla joskus isä omalle/omille lapsilleen ja kuinka tärkeää sellainen on. Ja kuinka kaikki eivät siihen vain pysty eivätkä osaa ajatella sitä äärimmäisenä etuoikeutena.

 

[v8]

mulla yksinhuoltajuus eikä lapsi oikeastaan enää edes kaipaa isää. Silti jokainen isänpäivä, synttärit, joulu ym. Säälittää lapsen puolesta. Olen monesti miettinyt että haluaako lapsi vanhempana tietää isästä tai tavata häntä koskaan. Mun puolesta pysyköön poissa, niin paljon pahaa aiheuttanut ja aina mä olen korjannu jäljet ja lohduttanut lasta. Hyvin ollaan pärjätty ilman isää.

 

["Mude"]

Meitä kohtalontovereita on liiankin paljon ja jokainen lapsi joka joutuu kokemaan samanlaisia pettymyksiä on yksi liikaa.

Minulla poika täyttää viisi vuotta eikä ole kertaakaan ollut isällään edes kylässä. Alkoi käydä meillä kahvilla ja olemassa muutaman tunnin, kun poika oli kahden vuoden iän paikkeilla, mutta nyt ei ole nähnyt biologista isäänsä kuin toissa isänpäivän jälkeisenä maanantaina viimeksi vaikka tehtiin tapaamissopimukset yli vuosi sitten ja annoin hänelle kannustimeksi yhteishuoltajuuden vaikka minulla oli yksinhuoltajuus alunperin. Elatusrahat on onneksi hoitanut aina moitteettomasti, koska se on kuitenki hänelle kunniakysymys!

 

[Etä äiti]

Antakaa vähän armoa etävanhemmillekin, erossa yleensä automaattisesti äiti ottaa lapsen lähihuoltajuuden, sallii isälle tapaamiset 2xkk, aatteletteko, että yhteys lapseen säilyy. Ja kun etä ei suostukaan tapaamisia vain teidän ehdoillanne, sit itketään täällä! Erossakin jaettu vanhemmuus alusta lähtien (viikko-viikko), niin pysyy se isäkin mukana lapsen elämässä

 

[.,.]

On myös olemassa isiä, jotka eivät halua tavata lastaan eron jälkeen. Näin kävi meille, vaikka naimisissa oltiin monta vuotta ja poikakin jo vuoden eron aikaan. Muutama vuosi meni ja isistä ei kulunut mitään, muutti todella kauas kunnes yhtäkkiä hoksas, et hän haluaa alkaakin tavata lastaan. Tapaamiset järjestettiin, mutta poika ei tunne isäänsä :|

 

[höpsistä]

Antakaa vähän armoa etävanhemmillekin, erossa yleensä automaattisesti äiti ottaa lapsen lähihuoltajuuden, sallii isälle tapaamiset 2xkk, aatteletteko, että yhteys lapseen säilyy. Ja kun etä ei suostukaan tapaamisia vain teidän ehdoillanne, sit itketään täällä! Erossakin jaettu vanhemmuus alusta lähtien (viikko-viikko), niin pysyy se isäkin mukana lapsen elämässä

Kyllä meillä on ainakin säilynyt yhteys näin, pari vkonloppua kuukaudessa isällä, lomilla ulkomailla ja kotimaassa. Hyvin toimii yhteys.

Puhelimellakin voi pitää yhteyttä, oma mies soittaa joka ilta lapsilleen, vaikka ovat jo isoja, vanhin täysi-ikäinen.

 

[.,.]

Ja kyllä.. Harmittaa tapaamisoikeuksissa se, et vuosia melkeinpä kadoksissa olon jälkeen mies voi vaan ilmestyä paikalle ja sanoa, et haluaakin tavata. :/ Joka kk järjestän tapaamisen (työvuorot Ym) mahdollisiksi, päivää ennen mieheltä saattaa tulla tekstari, ettei pääse. Ilmaan mitään selittelyä, pahoittelua tms. Lastenvalvoja vaan on sanonut, että mun pitää antaa mahdollisuus uudestaan tutustumiselle, mutta hermothan tällaiseen pelleilyyyn menee.

 

[99999999]

Kannattaisiko myös vähän miettiä omia tekemisiä, sillä kyllä isä-lapsi-suhteen ongelmat jo eroamisesta alkaa. Monesti olen nähnyt miten äiti lähtee ovet paukkuen ja vie lapsen mennessään, eikö äidillä ole mitään vastuuta ajatella lapsen parasta? Turha kai se on jälkikäteen valittaa, ettei isää lapsi kiinnosta, jos itse vei sen jo vauvana pois isän luota, koska itsellä ei ollutkaan hyvä olla parisuhteessa tai sattui löytämään uuden miehen.

Eikö äiti voi kestää vähän heikosti toimivaa parisuhdetta tai ankeaa arkea, jos sillä saisi lapselle ehjän perheen ja kunnon suhteen isän kanssa? Tietysti alko/väkivältaiset ei kuulu tähän kuvioon, mutta monesti pelkkä äidin itsekkyys särkee isän ja lapsen suhteen. Lapsen etu oman edelle.

 

[neljäs_tulossa]

Itsekin oon monesti miettinyt, miten etävanhemmalla ei ole mitään velvollisuutta ajatella lapsen parasta. Toisaalta - se on hänen oma menetyksensä, jos ei lasta tapaa ja jossain vaiheessa lapsi voi todeta suoraan etävanhemmalle, kuinka paljon haittaa on aiheutunut. Kipeitä asioita.. mutta niistäkin selviää, ajallaan.