Petipuuhat ei nappaa

Miten on, pienten lasten äidit, jaksaako petipuuhat kiinnostaa? Meillä kolme lasta, kohta koulunsa aloittava, leikki-ikäinen ja nyt 8 kk ikäinen vauva. Raskausaikana homma kukoisti, mutta synnytyksen jälkeen ei ole kiinnostanut enää pätkääkään. Ikää mulla kohta "kriittiset" 40.

Oma väsymys on kyllä huippuluokkaa, kun hoidan kodin ja lapset yksin. Lastenhoitoapua ei ole, sukulaiset kaikki 500 km päässä. Mies mallia "ei puhu, ei pussaa", mutta osaa kyllä vongata seksiä. Homma tympii, mutta hänelle näyttää "lahnakin" kelpaavan. Itse kaipaisin aikuisten välistä keskustelua, rauhallista iltaa kera viinilasin (ei onnistu, imetän vielä), läheisyyttä ilman seksin pakkoa. Nyt läheisyyttä ei ole ja kaikki miehen taholta tuleva selän hieronta tms. "esileikki" saa minut jo valmiiksi kammoamaan koko ajatusta. Olen kyllä tosi epävarma omasta ulkonäöstä (ei lainkaan aikaa hoitaa itseään ja n. 5 kg ylimääräistä painoa verrattuna ennen raskautta) ja alapään kuntokin on varmasti ihan ala-arvoinen kolmen synnytyksen jälkeen. Eli sekin kyllä varmasti vaikuttaa siihen, että en ole kovin kiinnostunut esittelemään "sulojani"...

Tähänkö loppui seksielämä meidän talossa? Vai onko toivoa vielä? Yhteiselo ei tosin aina ole muutenkaan meillä kovin toimivaa, mutta aikaisemmin sentään seksi on toiminut. Nyt kun ei enää sekään, olen jo miettinyt, mitä yhteistä tässä enää on muuta kuin lapset...

 

Varmaan aika yleisiä tuntoja nuo. Itse en kyllä ole vielä edes 30v. eli siinä mielessä olen aika jäävi vastaamaan sinulle, mutta jotenkin kun on seurannut keskusteluita niin aika usealla on samat fiilikset. Just tuo, että miehen antaman läheisyyden tarkoitus tuntuu usein olevan seksin saaminen, mikä aiheuttaa sen, että nainen alkaa kammota kaikkea läheisyyttä (omakohtaista kokemusta...). Tuohon vartalojuttuun sen verran, että tuskin miehesikään on nuoruuden kukoistuksessa enää? Jos hän kerran haluaa seksiä kanssasi, niin ei hän silloin taida kovin pettynyt vartaloosi olla. Itse häpeän kahden imetyksen jälkeen rintojani jotka...no, tiedätte varmaan...ovat aikalailla kiinteytensä menettäneet. Ja vaikka mies kuinka hokee että ne on ihanat ym. niin on se silti itselle iso juttu, enkä samanlailla halua niitä "esitellä" kuin ennen.
Ja se klassinen ero on miehen ja naisen välillä, että mies rakastelee alapäälläään ja rentoutuakseen, nainen yläpäällään ja pitäisi olla jo rentoutunut valmiiksi. Itselläni jos parisuhde tökkii ja varsinkin jos keskusteluyhteyttä ei ole, niin kyllä se halukin katoaa. Eli PUHUMINEN teillä varmaan auttaisi mutta samassa kerhossa ollaan: mies kyllä pussaa mutta puhuminen ja varsinkin syvällinen keskustelu parisuhteesta aiheuttaa hiljaisuus- ja aiheenvaihtoreaktion. Sitten miehet ihmettelee että perskeles kun vaimo taas pihtaa. Niinpä...Miten voikaan olla mahdollista, että mies ja nainen on ylipäätään tarkoitettu asumaan saman katon alle! :/

 

Kovin kuulostaa tutulta tuo puhumaton mies, meillä joskus viikon mittaisia mykkyysvaiheita,ei vastaa kysyttäessä saatikka että oma-aloitteista keskustelua olisi tarjolla! Joten seksi on kuihtunut lähes olemattomiin, ei kiinnosta enää ollenkaan. Surullista, mutta mies ei edes tajua, mikä on siihen syy (osaksi ainakin). Minä satun olemaan vielä masentuja, joka syö pahaan mieleen ja muihinkin murheisiin, joten lopputulos ei ole kaunista katsottavaa... :'(

 

Jokaisen parisuhteen a ja o on kommunikointi. Sen luulisi elämää hieman enemmän nähneetkin jo oivaltaneet. Onko niin, ettei asioista todellakaan osata puhua enää vai onko niistä koskaan osattukaan suhteissanne. Miettikääpä!

Elämä on aivan liian lyhyt murjotukseen ja epäpätevään olemiseen. Huonosti voi mennä, mutta silloin tilannetta on pyrittävä korjaamaan. Kukaan ei ole sanonut, että se olisi helppoa. Elämä on täynnä haasteita!

Oletteko koskaan ajatelleet niin, kuten Kauppalehden mainoksessa niin hyvin mainitaan, että olet oman elämäsi toimitusjohtaja. Oletteko hyviä siinä vai kaatuuko koko rakentamanne kyhäelmä omaan niskaan...

Pyydän ihmisiä katsomaan itseensä monessa asiassa ja lopettamaan vikojen etsimisen muista. Kun itse tietää tekevänsä oikein ja oikeudenmukaisesti muita kohtaan, saa tyydytyksen.

Olen elämäni varrella tavannut paljon ihmisiä ja nähnyt paljon erilaista käyttäytymistä, myös epäoikeudenmukaisuutta. Olen miettinyt mikä saa nämä aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin pikkulapset. Millaisen kasvatuksen kukakin on saanut? Millaisia ihmisiä nämä aikuiset puolestaan kasvattavat tähän maailmaan.

Puhukaa toisillenne, pohtikaa miksi, miten, mitä.. Kokeilkaa ainakin. Tehkää se rakentavasti ja opettakaa toisianne siihen. Moni parisuhde olisi niin paljon kestävämpi, mikäli asioista osattaisiin puhua eikä annettaisi odotuksien pilata välejä.

 

Emmeköhän me aika moni olla oivallettu, että pitää kommunikoida, pitää keskustella. Mutta entä jos se toinen osapuoli ei vain kykene?! Vaikea sitä on väkisin keskustelua saada aikaiseksi. Toki voin omista tunnoistani miehelle puhua, mutta entä jos hän ei mitenkään vastaa, reagoi, puhumisesta ei seuraa mitään. Kommunikointiin tarvitsisi kaksi osapuolta...