Heips.
Olen siis nyt pienen perheen äiti. Poikamme on nyt n. 1v2kk ja seuraava lapsi syntynee nyt lokakuussa sitten. Olen siis itse nyt 21-vuotias ja mieheni 29-vuotias ja toisinaan mietinkin että olemmekohan ihan samalla linjoilla ikäerommekin vuoksi, vaikkakaan ei meillä mitään älytöntä ikäeroa ole. Kerronpa nyt siis alusta jutun, ja haluaisinkin tietää onko samoin kokevia.
Aloin seurustelemaan avopuolisoni kanssa olessani 19-vuotias ja jo 6kk seurustelun jälkeen rupesin odottamaan esikoistamme. Tämän puolen vuoden seurustelun aikana juhlimme paljon ja elinkin varsinaista opiskelijaelämää. Mieheni tosin kävi jatkuvasti töissä, mutta aina hän osasi oman hommansa hoitaa kunnialla.
Kaikki muuttui kun rupesin odottamaan, tuntui kun olisin päässyt mukaan pelaamaan varsinaista uhkapeliä. En tuntenut kovinkaan miestä vaikka vetovoimaa löytyi. Päätimme siis kuitenkin yrittää.
Siitäpä siis lähti yhteisen asunnon etsiminen ja varsinainen elämänmuutos remontti. Ei siinä itsellä oikein opinnoista tullut mitään, joten luovutin siltä osin.
Mieheni perässä roikkui vielä eräs hänen entisensä, joka ei meitä helpolla päästänyt.
Mieheni iloitsi kovin raskausuutisestani ja kertoikin siitä hyvin avoimesti kavereilleen, myös entiselleen, joka oli pyytänyt häntä kaljalle. Tästä tapahtumasta ei mennyt kuin alle pari kk kuin tämä entinen iloitti synnyttäneensä pojan miehelleni. Mieheni ei oikein koskaan ollut biologiassa mitenkään hyvä (enemmäkin tähtitiede ja avaruusfysiikka ovat hänen mielenkiintojaan), joten siis juttu aluksi meni hänelle läpi. Muistan kuinka hän vakuutteli kuinka hän ei halua olla tekemisissä naisen kanssa ja jos hän valitsisi lapsista, hän valitsisi meidän. Olin kyllä aika romuna, mutta realiteetit pystyin pitämään käsissä. Sanoin ettei niin voinut tehdä, se ei ole lapsen vika että näin kävi. Mieheni ei voi paeta vastuutaan ja hänkin ymmärsi sen. Itse jo mietin että millaiset tapaamisoikeudet, huoltajuussopimukset ja elatusmaksut mieheni saisi. Mutta menin hiukan asioiden edelle niinkuin myöhemmin ilmenee.
No, eivät nämä kiusan teot tähän loppuneet. Mieheni vaati dna- testiä koska epäili isyyttään. Nainen väitti synnyttäneensä rv.29-30 täysimittaisen vauvan (ei keskonen, ei mitään ja nopea kotiutus) ja toinen eppäilyttävä asia oli se että nainen ei suostunut dna-testiin. Oli vielä pari muuta yksityiskohtaa, jotka lisäsi epäilyjä. Lopuksi selvisi vielä ettei mitään lasta ole olemassakaan. Ja aina muutaman kuukauden välein hän kyseli kuulumisiamme ja kertoi omansa. Miehelleni kuin selvisi jutun juoni, hän ei halunnut olla missään tekemisissä naisen kanssa, minä toisinaan vastailin hänelle. Varmaan raskaushormoonit tekivät kepposensa tai jotain siihen suuntaan. En KOSKAAN ollut epäkohtelias hänelle. Tämäkin nainen on kuitenkin nyt varmaan aika lähelle kolmeakymppiä ja käyttäytyy kuin 15-vuotias teini.
Painotan että mieheni ei ollut periaatteessa pettänyt minua koska silloin kuin mieheni oli yhden illan vietossa tämän naisen kanssa, olimme tavanneet ehkä 2 viikkoa ennen tätä tapausta.
No tämä episodi päättyi ja nyt sitten meillä alkoi omaan elämäämme keskittyminen täysillä. Shoppailimme vauvan juttuja ja minä rupesin potemaan pahimman luokan pesänrakennusviettiä. Rupesimme keskittymään parisuhteeseemme ja tuntui että se tuotti tulosta. Muistan aika hauskoja muistoja kun istuimme aamupalalle yhdessä ja mietimme mitä tekisimme yhdessä, ennen menimme alkoon, haimme ruokaa ja juhlittiin. Nyt ei voitu. Niimpä mieheni vei minut leffaan, keilailemaan ja syömään. Hän tuli muutaman kerran tallille mukaani ja minä lähdin päiväksi patikoimaan metsään hänen mukaansa. Siitä se odotusaika sitten lähti nousuun. Mieheni höpötti päivittäin vatsalleni päivän jutut ja kyttäsi jospa pieniä potkuja tulisi. Näihin aikoihin ajattelin että tämän enempää ei voi toivoa.
Mutta kuten aijon vielä kertoa niin kyllä voi toivoa.
Synnytin maaliskuun 7. ison pojan. 51cm pitkä ja 4220g. Mieheni oli sairaalassa koko ajan. Jouduin viikoksi sairaalaan koska sairastin niin pitkään kuumetta ja tulehdusarvot eivät suostuneet oikein laskemaan sinne alle satasen. Hän kävi nätisti hoitamassa minua ja vauvaa tunnollisesti. Mieheni joutui hiukan "apukätilöksikin", jonka hän klaarasi erittäin hyvin. Hän toimi juuri niinkuin isän kuuluisikin.
Pääsimme kotiin ja muutaman kuukauden kuluttua tästä minulle tuli hinku töihin. Piti tehdä jotain muutakin kuin olla kotona. Aloitin siis osa-aikaiset työt. No näin koulut kesken jättäneenä ei ole varaa valita. Kokeilin siivoamista ja muuta, en vain pystynyt vielä silloin. Äitiyslomani lopussa kuitenkin löysin mielekästä töitä, joihin kyllä ujuttauduin "suhteilla". Mutta palkka parempaa kuin perushommissa. En tosin aivan kokopäiväisenä edelleenkään tee, mutta saan sen verran jo palkkaa että pärjäämme vallanmainiosti sillä. Kyllähän sitä mieheni palkalla pärjäämme, mutta huomaan kuinka hänellä on helpompi olla kun olen töissä ja voimme vaikka matkustella tai muuta. Ostimme töihin mennessäni nimittäin asunnon ja sillon on hyvä olla tuloja.
Silti voin todeta että jotain puuttui. Perhe, koti ja työt missä viihdyn. No opinnot ajattelin jättää vielä jonnekkin tulevaisuuteen. Tuntuu ettei aika riitä ystäville. Kaipaan naisseuraa ja lasten kanssa puistoilua seurassa. Minulla on muutamia hyviä ystäviä, mutta heitä toisinaan on vaikea tavata vuorotyöni ja heidän oman työn takia. Miehenikin kanssa joudumme toisinaan katsomaan kalenteria että milloin ennätämme olla kahden hetken, mutta aina sille on raivattu tilaa. Jos vain ystävien kanssa raivaaminen onnistuisi samoin.
Kärsin aikamoisesta pelosta. Varsinkin menettämisen pelosta. Olen 21-vuotias perus perheen äiti, asuntovelallinen ja töissäkäyvä. Kaikki voi vielä mennä päälaelleen. Samatilanteessa kuin monet muut äidit, en voi kuintekaan kieltää mistä jään päitsi jos olisin suorittanut aikoinaan opintoni loppuun, saanut oman alan töitä ja perustanut sitten perheen. Mitkä mahdollisuudet siihen vielä on?
Mutta nyt odotamme viimeistä lastamme. Kuopustamme, joka syntynee lokakuun puolessa välissä. Kohta siis raskauden puoliväli häämöttää. En siis aijo tehdä enempää lapsia, vaan kasvattaa nämä kaksi mahdollisimman hyvin.
Pakko vielä lisätä loppuun pohdintaan että kentien elämä pidetään mielenkiintoisena kun on tavoitteita. Jotenkin perhe-elämän tasoittaa jos on opintoja tai töitä. Molempiin ei enään ole resursseja, se ei kaduta, elämä on valintoja täynnä. Ennen parisuhdettani ja perhettä matkustelin vapaaehtoisena intiassa, reissasin maailmaa, palasin opiskelemaan ja elin kirjaimellisesti vapaana nuorena. En ollut rikas ja matkarahat tulivat kun tein vapaaehtoisena hommia. En ollut turistikohteissa, vaan kaukana niistä. Tuota elämää olisi kiva ehkä jatkaa sitten 40-vuotiaana kun lapseni ovat sitten aikuisia. Koskaampa ei sitten tiedä mitä silloin on luvassa. Mutta saakai sitä haaveilla?
Onko täällä samankaltaisia haaveilijoita kuin minä?
Olen siis nyt pienen perheen äiti. Poikamme on nyt n. 1v2kk ja seuraava lapsi syntynee nyt lokakuussa sitten. Olen siis itse nyt 21-vuotias ja mieheni 29-vuotias ja toisinaan mietinkin että olemmekohan ihan samalla linjoilla ikäerommekin vuoksi, vaikkakaan ei meillä mitään älytöntä ikäeroa ole. Kerronpa nyt siis alusta jutun, ja haluaisinkin tietää onko samoin kokevia.
Aloin seurustelemaan avopuolisoni kanssa olessani 19-vuotias ja jo 6kk seurustelun jälkeen rupesin odottamaan esikoistamme. Tämän puolen vuoden seurustelun aikana juhlimme paljon ja elinkin varsinaista opiskelijaelämää. Mieheni tosin kävi jatkuvasti töissä, mutta aina hän osasi oman hommansa hoitaa kunnialla.
Kaikki muuttui kun rupesin odottamaan, tuntui kun olisin päässyt mukaan pelaamaan varsinaista uhkapeliä. En tuntenut kovinkaan miestä vaikka vetovoimaa löytyi. Päätimme siis kuitenkin yrittää.
Siitäpä siis lähti yhteisen asunnon etsiminen ja varsinainen elämänmuutos remontti. Ei siinä itsellä oikein opinnoista tullut mitään, joten luovutin siltä osin.
Mieheni perässä roikkui vielä eräs hänen entisensä, joka ei meitä helpolla päästänyt.
Mieheni iloitsi kovin raskausuutisestani ja kertoikin siitä hyvin avoimesti kavereilleen, myös entiselleen, joka oli pyytänyt häntä kaljalle. Tästä tapahtumasta ei mennyt kuin alle pari kk kuin tämä entinen iloitti synnyttäneensä pojan miehelleni. Mieheni ei oikein koskaan ollut biologiassa mitenkään hyvä (enemmäkin tähtitiede ja avaruusfysiikka ovat hänen mielenkiintojaan), joten siis juttu aluksi meni hänelle läpi. Muistan kuinka hän vakuutteli kuinka hän ei halua olla tekemisissä naisen kanssa ja jos hän valitsisi lapsista, hän valitsisi meidän. Olin kyllä aika romuna, mutta realiteetit pystyin pitämään käsissä. Sanoin ettei niin voinut tehdä, se ei ole lapsen vika että näin kävi. Mieheni ei voi paeta vastuutaan ja hänkin ymmärsi sen. Itse jo mietin että millaiset tapaamisoikeudet, huoltajuussopimukset ja elatusmaksut mieheni saisi. Mutta menin hiukan asioiden edelle niinkuin myöhemmin ilmenee.
No, eivät nämä kiusan teot tähän loppuneet. Mieheni vaati dna- testiä koska epäili isyyttään. Nainen väitti synnyttäneensä rv.29-30 täysimittaisen vauvan (ei keskonen, ei mitään ja nopea kotiutus) ja toinen eppäilyttävä asia oli se että nainen ei suostunut dna-testiin. Oli vielä pari muuta yksityiskohtaa, jotka lisäsi epäilyjä. Lopuksi selvisi vielä ettei mitään lasta ole olemassakaan. Ja aina muutaman kuukauden välein hän kyseli kuulumisiamme ja kertoi omansa. Miehelleni kuin selvisi jutun juoni, hän ei halunnut olla missään tekemisissä naisen kanssa, minä toisinaan vastailin hänelle. Varmaan raskaushormoonit tekivät kepposensa tai jotain siihen suuntaan. En KOSKAAN ollut epäkohtelias hänelle. Tämäkin nainen on kuitenkin nyt varmaan aika lähelle kolmeakymppiä ja käyttäytyy kuin 15-vuotias teini.
Painotan että mieheni ei ollut periaatteessa pettänyt minua koska silloin kuin mieheni oli yhden illan vietossa tämän naisen kanssa, olimme tavanneet ehkä 2 viikkoa ennen tätä tapausta.
No tämä episodi päättyi ja nyt sitten meillä alkoi omaan elämäämme keskittyminen täysillä. Shoppailimme vauvan juttuja ja minä rupesin potemaan pahimman luokan pesänrakennusviettiä. Rupesimme keskittymään parisuhteeseemme ja tuntui että se tuotti tulosta. Muistan aika hauskoja muistoja kun istuimme aamupalalle yhdessä ja mietimme mitä tekisimme yhdessä, ennen menimme alkoon, haimme ruokaa ja juhlittiin. Nyt ei voitu. Niimpä mieheni vei minut leffaan, keilailemaan ja syömään. Hän tuli muutaman kerran tallille mukaani ja minä lähdin päiväksi patikoimaan metsään hänen mukaansa. Siitä se odotusaika sitten lähti nousuun. Mieheni höpötti päivittäin vatsalleni päivän jutut ja kyttäsi jospa pieniä potkuja tulisi. Näihin aikoihin ajattelin että tämän enempää ei voi toivoa.
Mutta kuten aijon vielä kertoa niin kyllä voi toivoa.
Synnytin maaliskuun 7. ison pojan. 51cm pitkä ja 4220g. Mieheni oli sairaalassa koko ajan. Jouduin viikoksi sairaalaan koska sairastin niin pitkään kuumetta ja tulehdusarvot eivät suostuneet oikein laskemaan sinne alle satasen. Hän kävi nätisti hoitamassa minua ja vauvaa tunnollisesti. Mieheni joutui hiukan "apukätilöksikin", jonka hän klaarasi erittäin hyvin. Hän toimi juuri niinkuin isän kuuluisikin.
Pääsimme kotiin ja muutaman kuukauden kuluttua tästä minulle tuli hinku töihin. Piti tehdä jotain muutakin kuin olla kotona. Aloitin siis osa-aikaiset työt. No näin koulut kesken jättäneenä ei ole varaa valita. Kokeilin siivoamista ja muuta, en vain pystynyt vielä silloin. Äitiyslomani lopussa kuitenkin löysin mielekästä töitä, joihin kyllä ujuttauduin "suhteilla". Mutta palkka parempaa kuin perushommissa. En tosin aivan kokopäiväisenä edelleenkään tee, mutta saan sen verran jo palkkaa että pärjäämme vallanmainiosti sillä. Kyllähän sitä mieheni palkalla pärjäämme, mutta huomaan kuinka hänellä on helpompi olla kun olen töissä ja voimme vaikka matkustella tai muuta. Ostimme töihin mennessäni nimittäin asunnon ja sillon on hyvä olla tuloja.
Silti voin todeta että jotain puuttui. Perhe, koti ja työt missä viihdyn. No opinnot ajattelin jättää vielä jonnekkin tulevaisuuteen. Tuntuu ettei aika riitä ystäville. Kaipaan naisseuraa ja lasten kanssa puistoilua seurassa. Minulla on muutamia hyviä ystäviä, mutta heitä toisinaan on vaikea tavata vuorotyöni ja heidän oman työn takia. Miehenikin kanssa joudumme toisinaan katsomaan kalenteria että milloin ennätämme olla kahden hetken, mutta aina sille on raivattu tilaa. Jos vain ystävien kanssa raivaaminen onnistuisi samoin.
Kärsin aikamoisesta pelosta. Varsinkin menettämisen pelosta. Olen 21-vuotias perus perheen äiti, asuntovelallinen ja töissäkäyvä. Kaikki voi vielä mennä päälaelleen. Samatilanteessa kuin monet muut äidit, en voi kuintekaan kieltää mistä jään päitsi jos olisin suorittanut aikoinaan opintoni loppuun, saanut oman alan töitä ja perustanut sitten perheen. Mitkä mahdollisuudet siihen vielä on?
Mutta nyt odotamme viimeistä lastamme. Kuopustamme, joka syntynee lokakuun puolessa välissä. Kohta siis raskauden puoliväli häämöttää. En siis aijo tehdä enempää lapsia, vaan kasvattaa nämä kaksi mahdollisimman hyvin.
Pakko vielä lisätä loppuun pohdintaan että kentien elämä pidetään mielenkiintoisena kun on tavoitteita. Jotenkin perhe-elämän tasoittaa jos on opintoja tai töitä. Molempiin ei enään ole resursseja, se ei kaduta, elämä on valintoja täynnä. Ennen parisuhdettani ja perhettä matkustelin vapaaehtoisena intiassa, reissasin maailmaa, palasin opiskelemaan ja elin kirjaimellisesti vapaana nuorena. En ollut rikas ja matkarahat tulivat kun tein vapaaehtoisena hommia. En ollut turistikohteissa, vaan kaukana niistä. Tuota elämää olisi kiva ehkä jatkaa sitten 40-vuotiaana kun lapseni ovat sitten aikuisia. Koskaampa ei sitten tiedä mitä silloin on luvassa. Mutta saakai sitä haaveilla?
Onko täällä samankaltaisia haaveilijoita kuin minä?
