Perätila vauvan synnyttäneitä??

Vaikka itsellä ei mitään varmuutta ole että perätilassa pikkuinen tulee viihtymään loppuun asti, olen silti valmistunut jo siihen vähän. 3 edellistä tullut normaalisti pää edellä ulos mutta tämä kaveri viihtynyt jo useamman viikon pylly alhaalla.

Kiinnostaakin tietää että miten perätila vauvan synnytys meni?
Oliko edellisiä synnytyksiä takana?
Riskejä?
Mitä toimenpiteitä/valmisteluja tehtiin ennen synnytystä?
Käynnistettiinkö vai odotettiinko että lähtee syntymään?

Siinä muutama mieltä askarruttava asia.
Vauvan lasketunajan painoksi laskettu 4 kiloa, olen miettinyt että en niin isoa kyllä pylly edellä päästä tulemaan. Onkohan mahdollista esim 2 viikkoa aikaisemmin käynnistää jotta vauvalla ei kokoa olisi niin paljon syntymähetkellä..

Muutenkin olisi mukava kuulla pieni synnytystarina perätila vauvan maailmaan saapumisesta, kiitos :flower:

tonttu 29+3

 

Mulla oli kolams lapseni täydellisessä perätilassa. Käännösyritystä ei tehty. Todettiin viikoilla 36 että lantiosta mahtuu kyllä vaikka pieni elefantti, röntgenkuvien jälkeen siis. Rv 38+2 synnytys käynnistyi itsestään, supistuksilla. Synnytys oli ehkä hieman pidempi kuin aiemmat, sillä peppu edellä tullessa, peppu ei paina kohdunsuuta niin kuin pää tekee ja vautuminen on hitusen hitaampaa.
Synnytin lääkärin ollessa paikalla, jalat olivat telineissä. Sain koohdunkaulanpuudutteen joka tehosi tosi hyvin. Ponnistusvaiheen tuli olla nopea, jottei vauva hengittäisi pään ollessa vielä kanavassa. Koko Synnytyksen koin helpoksi. Minulle tehtiin myös laaja episiotomia. Ptsynnytyksissä käsittääkseni se tehdään aina ja synnytys hoidetaan lääkärin auttaessa lapsi ulos.
Riskitön Ptsynnytys ei ole, mutta mun kohdalla se oli onnistuessaan parempi vaihtoehto kuin leikkaus.

Jos vauva on vielä rv 36 Pt, niin silloin aletaan suunnittelemaan uusiksi synnytstapaa. Saatetaan kyllä jo aiemminkin, mutta uudelleensynnyttäjillä ei välttämättä kiinnittymistä tapahdu jolloin kääntyminen tai kääntäminen ovat mahdollisia myöhemmillä'kin viikoilla. Toki sairaalakohtaisia eroja varmasti löytyy

Oikein paljon tsemppiä loppuraskauteen sinulle

Inkalilla ja öttiäinen 23+?

 

Perätilavauvoja ei käynnistetä lainkaan juuri tuon takia, että peppu ei samalla tavalla laskeudu kuin pää. Joko odotetaan, että käynnistyy itsestään ja lapsi sopusuhtainen alatiehen tai sitten mennään suoraan sektioon. Yleensä perätilavauvat kuulemma lähtevät syntymään ihan spontaanisti ennen laskettua aikaa, jotenkin luonto on homman suunnitellut niin.

Mulla kokemusta vain perätilasynnytyksestä, jossa kaikki onneksi meni hyvin. Jalat tosiaan telineissä, tippa hätäsektiota varten valmiina kädessä ja lääkäri ponnistusvaiheessa paikalla, mutta selvisin ilman episiotomiaa. Aika herkästi sen kyllä tekevät, jos ponnistaminen pitkittyy. Nyt pitäisi toista mennä synnyttämään ilmeisesti saman kaavan mukaan... Kai tässä odotellaan kaksi viikkoa seuraavaa ultraa ja painoarviota ja toivotaan samalla, että käynnistyisi jo ennen sitä.

Riskejähän on, tosin niitä on sektiossakin. Sairaalasta antavat varmaan sellaisen lapun, jossa selitetään alatien ja sektion riskeistä. Lähinnä se vain kyllä lisäsi päättämisen vaikeutta, mutta olipahan sitten kaikki puolet tiedossa. Itsellä kun kaikki meni hyvin ja olin jälkivuotoa lukuun ottamatta heti synnytyksen jälkeen normaalikunnossa, sektio ei yhtään innostaisi. Mutta jos painoarvio pomppaa isoksi lopussa, sitten täytyy miettiä asiaa uudestaan...

Tsemppiä ja toivotaan kääntymistä, kun tässä viikkoja kuitenkin vielä on

 

Kiitos teille vastauksista.
Minulla tiistaina vauva oli oikein päin mutta tänään 2 päivän jälkeen jälleen perätilassa. Eli vaeltelee miten sattuu ja tilaa tuntuu olevan siihen hommaan.

Tänään tosiaan synnytys sairaalassa oli käynti ja mieslääkäri hieman kertoikin perätila synnytyksestä, tosin sanoi että vauvaa ei päästetä yli 4 kiloiseksi ja käynnistetään tarpeentullen rv 38-39. Mikä lie sitten köytäntö tuon käynnistyksen kanssa

3 edellistä käynnistetty mutta ovat siis tulleet pää edellä nopeasti ulos. Hitaampaa synnytystä lääkäri povasi jos tulee pylly edellä, mutta tosiaan tässä on aikaa vielä tapahtua vaikka ja mitä

- neljäskö joka toivoo pikkuisen tulevan pää edellä ulos

 

Vaikka vastaukseni tuleekin melkoisella viiveellä, kerron kuitenkin oman perätilasynnytystarinani. Kuten kaikki synnytykset, ovat myös perätilasynnytyksetkin kaikki omanlaisiaan, joten oma tarinani on vain yksi monista.

Synnytin siis itse tyttäreni jalka-perätilassa noin neljä kuukautta sitten. Jalkaperätila on tavallista perätilaa hieman harvinaisempi. Jalkaperätilassa vauva tulee ulos jalat ja pylly yhtäaikaa, perätilassa pylly tulee ulos ensimmäisenä ja jalat ovat ylöspäin kiinni vartalossa. Tyttäreni viihtyi jalkaperätilassa vatsassani jo noin raskausviikolta 20 alkaen, eikä asento siitä muuksi muuttunut, koska vatsani oli pieni ja kiinteä eikä kääntymiseen ollut tilaa. Raskausviikolla 36 kävin ylimääräisessä ultrassa, jossa jalka-perätila lopullisesti todettiin. Sain uuden ajan viikolle 38, jolloin todettiin, että asento on sama ja että ulkokäännöstä ei yritetä, koska todennäköisyys sen onnistumiseen olisi ollut minimaalinen. Samaisella reissulla juttelimme mieheni ja lääkärin kanssa sektio- ja alatiesynnytysvaihtoehdoista ja tulimme kaikki siihen tulokseen, että mikäli vauva mahtuu tulemaan ulos jalka-perätilassa, se on ensisijainen synnytystapa. Samana päivänä kävin sitten magneettikuvissa, joiden mukaan lantioni oli lääkärin sanoja lainatakseni "aivan mahtava", eli vauva mahtuisi hyvin tulemaan ulos alateitse. Sektioaikaa ei siis varattu ja tarkoituksena oli odotella rauhassa, että vauva lähtisi syntymään omia aikojaan. Käynnistystäkään ei sen kummemmin suunniteltu, koska vauva oli arvioitu kooltaan alle kolmikiloiseksi, joten ei ollut vaaraa, että se ehtisi kasvaa liian isoksi alatiesynnytystä ajatellen.

Vauva ei ollut antanut minkäänlaisia merkkejä syntymästään vielä raskausviikolle 39 tultaessa, mutta kämmeniäni ja jalkapohjiani oli kutittanut jo muutaman viikon. Mainitsin asiasta neuvolassa ja jo seuraavana aamuna kävin verikokeissa, joiden mukaan maksa-arvoni huitelivat taivaissa. Neuvolasta kehotettiin lähtemään heti synnytysvastaanotolle.

Synnytys käynnistettiin siis raskausviikolla 39+0 raskaushepatoosin takia. Perätilan vuoksi käynnistys piti kuitenkin tehdä vähitellen, ettei vauva syntyisi liian nopeasti. Kaksi yötä olin sairaalassa vailla sen suurempia enteitä synnytyksestä. Pientä supistelua ja mahanpohjan vihlomista olin kyllä havainnut. Hepatoosin ja perätilan vuoksi minusta huolehdittiin sairaalassa hyvin ja vauvan vointia seurattiin tarkasti. Lähes tunnin välein otettiin vauvan sydänkäyrää ja minusta supistuskäyrää. Olin siis tullut sairaalaan keskiviikkona käynnistykseen, mutta vasta perjantaina iltapäivällä tunsin kovempia supistuksia, jotka eivät kuitenkaan näkyneet supistuskäyrällä. Ensisynnyttäjänä en osannut kertoa tuntemuksistani ilmeisesti tarpeeksi hyvin, joten hoitajatkaan eivät tajunneet, että synnytykseni oli jo käynnistynyt. Supistukset tuntuivat kipeiltä, mutta vielä kahden maissa iltapäivällä haahuilin sairaalan käytävillä toivoen, että vauva syntyisi pian.

Neljän aikaan iltapäivällä tunsin yhden järjettömän kovan supistuksen, ja samalla meni lapsivesi. Onneksi olin tuolloin jo huilailemassa sängyllä, sillä perätilavauvan ollessa kyseessä, ei saa olla pystyasennossa lapsiveden mentyä. Soitin miehelleni ja hoitaja tutki tilani. Tuolloin olin auki 2 cm. Noin viiden maissa olimme synnytyssalissa, jolloin kohdunsuuni oli auki jo 5 cm. Olisin halunnut epiduraalipuudutuksen, mutta hepatoosin takia minusta piti ennen sen laittamista ottaa joitain verikokeita. Verikokeiden tuloksia odotellessa supistukset yltyivät niin koviksi, että olin hädin tuskin tolkuissani. Epiduraalia ei siis enää ehditty laittaa, enkä saanut mitään muutakaan kivunlievitystä. Pian tuli tarve ponnistaa. Salissa oli tuolloin kätilö ja erikoistuva synnytyslääkäri ja he antoivat luvan ponnistaa sen verran kuin oli pakko. Täysillä en siis saanut vielä ponnistaa, koska synnytyslääkäri oli saatava paikalle. Pienikin ponnistaminen onneksi helpotti olotilaa paljon. Synnytyslääkäri tuli paikalle ja totesi kohdunsuun olevan täysin auki, joten sain ponnistaa todenteolla. Nyt saliin tuli vielä yksi avustava kätilö ja leikkaussali sekä lastenlääkäri olivat valmiudessa. Jo ennen kuin sain luvan ponnistaa kunnolla, tunsin pienten varpaiden heiluvan alapäässäni. Se tuntui uskomattoman hassulta mutta niin ihanalta ja sain siitä hirvittävän tsempin. Ponnistusvaihe kesti 9 minuuttia. Perätilavauvan auttaa maailmaan aina synnytyslääkäri kätilön toimiessa avustajana. Lääkärikään ei kuitenkaan saa koskea vauvaan ennen kuin koko vartalo on syntynyt, jotta vauva ei ”morota” eli nosta käsiä ylös. Vauva piti siis ponnistaa aivan omin voimin päähän saakka, jonka jälkeen lääkäri auttoi pään ulos nopeasti, koska vauvan sydänäänet heikkenivät hetkeksi. Sain aikamoisen episitiomahaavan alapäähäni, mutta vauva oli nopeasti ja turvallisesti maailmassa.

Lastenlääkäri vei vauvan heti syntymän jälkeen hetkeksi pois, koska hengitysteistä piti imeä limaa yms. Isä lähti mukaan ja vauva sai viettää ensi hetkensä lämmitellen isän paidan alla ihokontaktissa. Kun minut oli kursittu, isä ja vauva saapuivat luokseni ja vauva pääsi rinnalleni. Tyttäremme painoi synytessään 2910 g ja oli 47 cm pitkä. Sitä ihmetystä ja onnea on hankalaa kuvailla!

Hieman tavallista stressaavamman syntymän jälkeen vauvaa seurattiin melko tarkasti sairaalassa. Hänestä mittailtiin muun muassa lämpöjä, sokereita ja hemoglobiineja tiheästi, koska niissä oli aluksi pinetä häikkää. Kolmantena päivänä synnytyksestä pääsimme kuitenkin kotiin ihanan, terveen tyttövauvan kanssa.

Perätilasynnytys tuntui turvalliselta, koska se oli suunniteltu hyvin tarkasti ja vauvaa oli ultrattu useita kertoja loppuraskauden aikana sekä lantioni tilavuus oli tarkistettu. Synnytssalissa oli lisäksi huomattavasti tavallista enemmän henkilökuntaa (kaksi kätilöä, kaksi lääkäriä ja lastenlääkäri valmiudessa) ja leikkaussali oli valmiudessa mahdollisen sektion takia. Jos siis synnytys ei olisi edennyt, sektiokynnys olisi ollut erittäin matala. Omassa tapauksessani synnytys kuitenkin eteni hurjaa vauhtia ensisynnyttäjän ollessa kyseessä – synnytys kesti ensimmäisistä säännöllisistä supistuksista laskettuna noin 4 tuntia, synnytyssalissa olimme ennen ponnistusvaihetta vähän reilun tunnin ja ponnistus oli ohi 9 minuutissa.

Jälkikäteen lääkäri ja kätilöt kävivät kanssani läpi synnytyksen ja minulla oli mahdollisuus purkaa tuntojani synnytkseen liittyen. Synnytyksen jälkeisessä horroksessa en tosin osannut kysyä, saatiinko selville, mistä perätila johtui, eikä kukaan sitä minulle kertonut. Voi olla, että syytä ei saatu selville.

Ennen synnytystä oikeastaan kaikki ”maallikot” olivat sitä mieltä, että jalka-perätilavauvoja ei voi synnyttää normaalisti alateitse. Uskon kuitenkin vahvasti ammattilaisiin ja koska lääkäri totesi sen olevan hyvä tarjonta synnyttää, uskalsin lähteä yrittämään. Sektiohaava ei myöskään kiehtonut. Vaikka episitiomakin oli kipeä, se parani kuitenkin huomattavasti nopeammin kuin sektiohaava olisi todennäköisesti parantunut.

Tyttäreni on esikoiseni, joten en voi verrata raivotarjonnassa olevan ja perätilassa olevan vauvan synnytyksiä, mutta summa summarum vauva saatiin turvallisesti maailmaan ja vanhemmat voivat hyvin. Muille synnytystapani tuntui olevan rankempi juttu

 

KIITOS Sannuli ja onnea tytöstä :flower:

Minulla oli viime ultrassa vauva kääntynyt oikein päin eli rv 33+. on edelleen rt joten tällä hetkellä perätila synnytys ei ole ajankohtainen. Tottakai kaikkea voi tapahtua matkan varrella mutta mielestäni vauva jo vähän laskeutunut joten eiköhän pysy loppuun asti oikeinpäin..
Jos kuitenkin pt tulee kyseeseen, lähden heti sektioon. olen niin päättänyt. ensinnäkin lasketun painoksi arvioitu yli 4kg ja itselläni myös tuo hepatogestoosi ollut kaikkissa 4 raskaudessa, tässä onneksi lievimmin.

Omaa laskettua odottaen: neljäskö rv 35

 

Toivottavasti vauva pysyy raivotarjonnassa, perätilasynnytys on kuitenkin aina erikoistapaus ja siihen liittyy omat riskinsä. Onneksi perätilan ollessa kysessä saa äiti kyllä halutessaan sektion vaikka lääkärit mitä sanois.. Itselleni alatiesynnyts oli hyvä vaihtoehto, mutta kaikkien lantio ei siihen tosiaan ole edes riittävän "tilava" - jokainen valitkoon itselleen parhaan vaihtoehdon.

Tsemppiä loppuodotukseen!

 

Heiiiips.

Nostan tätä nyt, kun itselläni on todennäköisesti edessä joko perätilasynnytys tai sektio. Kohtu oudon mallinen, joten ei mahdu enää kääntymään, eivätkä lähde kääntämään.

Uusia kokemuksia kellään?

Emby^ ja nökö 32+1 :heart:

 

Minäkin nostelen tätä, jos vaikka joku kertoilisi kokemuksia.

Minulla tämä kakkonen on viihtynyt liiankin hyvin pyllyllään, mutta ihan varma en ole, miten päin hän on tällä hetkellä. Esikoinen kääntyi tosi aikaisin jo raivotarjontaan ja toivon kyllä, että tämä toinenkin ymmärtäisi niin tehdä.

Ullis ja Juniori 32+0

 

Moikka!

Laitan tähän oman tarinani perätilasynnytyksestä.... On copypastella, joten on aika yksityiskohtainen (=ei välttämättä kaikki niin oleellista)...

Takana mulla on nyt yksi perätila ja yksi normi synnytys. Molemmat onnistuivat hyvin ja olivat hyvin erilaisia. En kuitenkaan voi sanoa näiden kokemusten perusteella, että toinen olisi ollut helpompi tai kivuliaampi...


Tausta: 33-vuotias ensisynnyttäjä, raskausdiabetes, vauva ollut koko odotusajan perätilassa, LA 29.9. Asuinpaikka eli siten myös neuvola vaihtunut kesken odotusajan, joka vaikutti mm. synnytystapavalintaan. Olin siis alkuun ohjattu perätilan johdosta ajattelemaan sektiota ainoana vaihtoehtona tulevassa synnytyksessä, mutta muuton myötä siihen ajatteluun tuli täyskäännös.

Eli meidän laskettu aika oli maanantaina 29.9. Meille olikin siksi päiväksi sovittu kontrolli äitiyspolille. Pyysin saada siihen kontrolliin vielä uuden lääkärin, jotta sain vielä vahvistusta alatiesynnytykseen (vaikka olin vahvasti ja positiivisella mielellä menossa siihen, taustalla kuitenkin soi ristiriitaiset lääkäripuheet, eli kyllähän siinä tunteet meni aika vuoristorataa, vaikka olinkin jo tehnyt päätöksen).

Kaikki oli kontrollissa hyvin. Lääkäri arvioi vauvan painoksi 3650 g ja antoi tukensa alatiesynnytykseen. Totesi, ettei mikään vaikuttaisi olevan esteenä sille, etteikö vauva voisi hyvin syntyä normaaliin tapaan.

Koska synnytyssairaalaamme on kotoamme toistasataa kilometriä, ei meillä ollut pahemmin kiire lähteä kotiin. Päätimme jäädä siksi päiväksi shoppailemaan lähiympäristöön (eli mun tavoite oli lähinnä kävellä niin paljon kuin vain sielu sieti, vaikka se välillä aika "pahaa" tekikin.) Päivän kruunasi vielä sukulaisten tarjoama sauna. Senkin suhteen vähän liioittelin, eli lähinnä jäin asumaan sinne saunaan. Oikeastaan koko päivän olin saanut aika ajoin "tuntemuksia", mutta kun en ollut niistä supisteluista ihan varma, niin jäin odotuskannalla. Kun oltiin sitten lähdössä kotia kohti, aloin katsella kellon kanssa näitä tuntemuksiani. Kun totesin niiden olevan säännöllisiä, aina 10 minuutin välein tulevia, niin totesimme parhaimmaksi soittaa synnärille.

Juttelin kätilön kanssa joka lämpimästi suositteli jäämään lähiseudulle yöksi, kun se oli mahdollista. Ja ohjeeksi sain, että ole niin pitkään "kotona" kuin vain kykenet olemaan.

Käytännössä en nukkunut sinä yönä ollenkaan. Alkuun onnistuin jotenkin olemaan sängyssä asentoja muunnellen. Loppumetreillä parhain konsti oli käveleminen ja liikkeellä oleminen. Siinä vaiheessa mieheni totesi, ettei enää suostu katselemaan sitä olemistani ja niin me sitten lähdimme matkaan. Puolivälissä käskin miehen pysäyttää auton ja melkein onnistuinkin oksentamaan vasta kun auto oli pysähtynyt,. Oksensin vielä sairaalaan päästyä, jonne saavuimme joskus kolmen kieppeillä. En tiedä johtuiko se oksentaminen kivusta, ainakin se tuntuisi loogiselta. Mutta oli aika ihanaa vaihtaa omat vaatteet sairaalakuteisiin.

Sairaalassa todettiin että olin jo 7 cm avautunut ja luojan kiitos sain siitä huolimatta epiduraalipuudutuksen. Ennen sitä sain hengitellä hetken happea saturaation takia. Ilmeisesti olin unohtanut aika ajoin hengittämisen?

Epiduraalipuudutuksesta olen kuullut kaikenlaisia juttuja, mutta itselläni ei ole mitään pahaa sanottavaa siitä. Ensinnäkään pistäminen ei tuntunut missään ja koen, että sain arvokasta lepoaikaa synnytyksen toiseen vaiheeseen. Oli ihanaa maata kivutta sängyssä!

Kun paikat oli vihdoin täysin auki ja ponnistamisen tunne syntynyt, sain siirtyä synnytyssänkyyn. Siinä vaiheessa myös lääkäri oli saanut kutsun tulla (ja oli myös tullut) synnytyssaliin. Supistuksia en juurikaan tuntenut kunnolla, mikä siis johtui siitä epiduraalipuudutuksesta. Pienten tuntemusten perusteella yritin ponnistaa, mutta kun ne olivat niin lyhyitä, päätti kätilö laittaa oksitosiinitipan, joka voimisti supistuksia ja ymmärtääkseni siten myös vauhditti synnytystä. Kätilö lämmitti koko ajan alapään kudoksia ja mietti pitkään välilihan leikkaamista. Jälkeenpäin hän kertoi, että oli pitkään vaikuttanut siltä, että synnytys olisi voinut onnistua jopa kokonaan ilman leikkaamista. Lopulta hän oli päätynyt pieneen leikkaamiseen.

Yksi iso ero tavalliseen rt synnytykseen oli varmasti se, että saimme tietää jo ennen ponnistusvaihetta, että meille oli syntymässä poikavauva...
Vauvan peppu joutui melkoiseen puristukseen, joka synnytyksen jälkeen näkyi melkoisina mustelmina ja kivesten turvotuksena. Lääkäri osallistui vasta sitten synnytyksen kulkuun, kun vauvan lapaluut olivat tulleet näkyviin. Hetkessä lääkäri oli "vetänyt" pojan maailmaan. Poika syntyi aamulla 6:34 ja apgar-pisteet olivat 8, 9 ja 10. Vähennykset tulivat väristä ja jäntevyydestä.

Synnytyksestä jäi huippufiilis. Meillä oli aivan ihana kätilö ja lääkäri. Ehkä olo synnytyksen jälkeen oli hieman "tämäkö se juttu nyt oli". Siis tietenkin se oli aivan upea kokemus ja ainutlaatuinen, mutta kuitenkin samaan aikaan niin luonnollisen tavallinen (kokee epiduraalipuudutuksen saanut äiti ). Kätilö totesi, että meidän synnytys ei olisi voinut olla täydellisempi. Tahdiltaan se oli ollut myös tosi hyvä. Ei kuulemani mukaan edennyt liian nopeasti, eikä liian hitaasti. Ensimmäinen vaihe kesti siis 10:05, toinen 00:29 ja kolmas 00:11 eli yhteensä 10:45.

Saimme kahvit ja minä sain myös aamupalan synnytyssaliin. Vaikka yö oli mennyt nukkumatta ja yksi synnytyskin oli takana, niin koin oloni yllättävän hyväksi ja voimakkaaksi. Olisin ihan hyvin voinut mennä kävellen osastolle, mutta kun sänkykyyti oli tarjolla, jäin onnellisena pötköttämään siihen. Toipuminen synnytyksestä hämmästytti. Synnytyspäivänä otin sallitut särkylääkkeet, kun ajattelin niiden olevan hyväksi toipumiseen ja oli mulla niitä jälkipolttojakin. Koko ajan pystyin istumaan ja toimimaan muutenkin suht normisti. En todellakaan ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt mennä sektioon. En tietenkään voi verrata, kun rt synnytystä en ole kokenut, mutta en usko, että se voisi olla enää mitenkään helpompaan. Siis varmasti vauvalle se on parempi siinä mielessä kun pää ei ole niin pehmeää kudosta mitä tuo peppupuoli on, mutta kyllä vauvalassa sain nähdä vauvoja, joilla oli mustelmia myös päässä. Itse olen oman kokemukseni pohjalta vahvasti kannustamassa ihmisiä alatiesynnytykseen, vaikka vauva olisi perätarjonnassa.

Jos vauva olisi syntynyt sektiossa, niin ymmärtääkseni liikkumiseni ja toipumiseni olisi ollut hyvin rajoitettua. On ilo ja onni todeta, että olen äärettömän onnellinen, että raskausaikana tuli muutettua paikkakuntaa.

Poika voi hyvin. Pituutta oli syntyessä 51 cm ja painoa 3660 g (eli aika hyvin arvioitu). Perätilasta johtuen pojalla todettiin lievä lonkkavika, mikä ei lopulta vaatinut mitään toimenpiteitä. Lonkat tarkastettiin parin viikon iässä ultralla ja edessä on vielä myöhemmin otettavat röntgenkuvat, joilla varmistetaan, että kaikki on edelleen hyvin.

Sairaalassa pojan verensokeria jouduttiin tarkkailemaan käsittääkseni hieman pitempään, mutta nekin tasaantuivat. Eli raskausdiabeteskin meni aika huomaamatta äidin ruokavaliolla. Tosin siinä vaiheessa kun poikaa vaan pisteltiin kantapäästä, kävi aika monesti mielessä, että olisi pitänyt pitää vielä parempaa huolta itsestä ja sokereista odotusajan loppupuolella.


ps. Kätilö sanoi mulle jälkikäteen, että oleellista on, että lapaluut näkyvät, ennenkuin vauvaa alkaa syntymisessä auttamaan...