Vaikka vastaukseni tuleekin melkoisella viiveellä, kerron kuitenkin oman perätilasynnytystarinani. Kuten kaikki synnytykset, ovat myös perätilasynnytyksetkin kaikki omanlaisiaan, joten oma tarinani on vain yksi monista.
Synnytin siis itse tyttäreni jalka-perätilassa noin neljä kuukautta sitten. Jalkaperätila on tavallista perätilaa hieman harvinaisempi. Jalkaperätilassa vauva tulee ulos jalat ja pylly yhtäaikaa, perätilassa pylly tulee ulos ensimmäisenä ja jalat ovat ylöspäin kiinni vartalossa. Tyttäreni viihtyi jalkaperätilassa vatsassani jo noin raskausviikolta 20 alkaen, eikä asento siitä muuksi muuttunut, koska vatsani oli pieni ja kiinteä eikä kääntymiseen ollut tilaa. Raskausviikolla 36 kävin ylimääräisessä ultrassa, jossa jalka-perätila lopullisesti todettiin. Sain uuden ajan viikolle 38, jolloin todettiin, että asento on sama ja että ulkokäännöstä ei yritetä, koska todennäköisyys sen onnistumiseen olisi ollut minimaalinen. Samaisella reissulla juttelimme mieheni ja lääkärin kanssa sektio- ja alatiesynnytysvaihtoehdoista ja tulimme kaikki siihen tulokseen, että mikäli vauva mahtuu tulemaan ulos jalka-perätilassa, se on ensisijainen synnytystapa. Samana päivänä kävin sitten magneettikuvissa, joiden mukaan lantioni oli lääkärin sanoja lainatakseni "aivan mahtava", eli vauva mahtuisi hyvin tulemaan ulos alateitse. Sektioaikaa ei siis varattu ja tarkoituksena oli odotella rauhassa, että vauva lähtisi syntymään omia aikojaan. Käynnistystäkään ei sen kummemmin suunniteltu, koska vauva oli arvioitu kooltaan alle kolmikiloiseksi, joten ei ollut vaaraa, että se ehtisi kasvaa liian isoksi alatiesynnytystä ajatellen.
Vauva ei ollut antanut minkäänlaisia merkkejä syntymästään vielä raskausviikolle 39 tultaessa, mutta kämmeniäni ja jalkapohjiani oli kutittanut jo muutaman viikon. Mainitsin asiasta neuvolassa ja jo seuraavana aamuna kävin verikokeissa, joiden mukaan maksa-arvoni huitelivat taivaissa. Neuvolasta kehotettiin lähtemään heti synnytysvastaanotolle.
Synnytys käynnistettiin siis raskausviikolla 39+0 raskaushepatoosin takia. Perätilan vuoksi käynnistys piti kuitenkin tehdä vähitellen, ettei vauva syntyisi liian nopeasti. Kaksi yötä olin sairaalassa vailla sen suurempia enteitä synnytyksestä. Pientä supistelua ja mahanpohjan vihlomista olin kyllä havainnut. Hepatoosin ja perätilan vuoksi minusta huolehdittiin sairaalassa hyvin ja vauvan vointia seurattiin tarkasti. Lähes tunnin välein otettiin vauvan sydänkäyrää ja minusta supistuskäyrää. Olin siis tullut sairaalaan keskiviikkona käynnistykseen, mutta vasta perjantaina iltapäivällä tunsin kovempia supistuksia, jotka eivät kuitenkaan näkyneet supistuskäyrällä. Ensisynnyttäjänä en osannut kertoa tuntemuksistani ilmeisesti tarpeeksi hyvin, joten hoitajatkaan eivät tajunneet, että synnytykseni oli jo käynnistynyt. Supistukset tuntuivat kipeiltä, mutta vielä kahden maissa iltapäivällä haahuilin sairaalan käytävillä toivoen, että vauva syntyisi pian.
Neljän aikaan iltapäivällä tunsin yhden järjettömän kovan supistuksen, ja samalla meni lapsivesi. Onneksi olin tuolloin jo huilailemassa sängyllä, sillä perätilavauvan ollessa kyseessä, ei saa olla pystyasennossa lapsiveden mentyä. Soitin miehelleni ja hoitaja tutki tilani. Tuolloin olin auki 2 cm. Noin viiden maissa olimme synnytyssalissa, jolloin kohdunsuuni oli auki jo 5 cm. Olisin halunnut epiduraalipuudutuksen, mutta hepatoosin takia minusta piti ennen sen laittamista ottaa joitain verikokeita. Verikokeiden tuloksia odotellessa supistukset yltyivät niin koviksi, että olin hädin tuskin tolkuissani. Epiduraalia ei siis enää ehditty laittaa, enkä saanut mitään muutakaan kivunlievitystä. Pian tuli tarve ponnistaa. Salissa oli tuolloin kätilö ja erikoistuva synnytyslääkäri ja he antoivat luvan ponnistaa sen verran kuin oli pakko. Täysillä en siis saanut vielä ponnistaa, koska synnytyslääkäri oli saatava paikalle. Pienikin ponnistaminen onneksi helpotti olotilaa paljon. Synnytyslääkäri tuli paikalle ja totesi kohdunsuun olevan täysin auki, joten sain ponnistaa todenteolla. Nyt saliin tuli vielä yksi avustava kätilö ja leikkaussali sekä lastenlääkäri olivat valmiudessa. Jo ennen kuin sain luvan ponnistaa kunnolla, tunsin pienten varpaiden heiluvan alapäässäni. Se tuntui uskomattoman hassulta mutta niin ihanalta ja sain siitä hirvittävän tsempin. Ponnistusvaihe kesti 9 minuuttia. Perätilavauvan auttaa maailmaan aina synnytyslääkäri kätilön toimiessa avustajana. Lääkärikään ei kuitenkaan saa koskea vauvaan ennen kuin koko vartalo on syntynyt, jotta vauva ei morota eli nosta käsiä ylös. Vauva piti siis ponnistaa aivan omin voimin päähän saakka, jonka jälkeen lääkäri auttoi pään ulos nopeasti, koska vauvan sydänäänet heikkenivät hetkeksi. Sain aikamoisen episitiomahaavan alapäähäni, mutta vauva oli nopeasti ja turvallisesti maailmassa.
Lastenlääkäri vei vauvan heti syntymän jälkeen hetkeksi pois, koska hengitysteistä piti imeä limaa yms. Isä lähti mukaan ja vauva sai viettää ensi hetkensä lämmitellen isän paidan alla ihokontaktissa. Kun minut oli kursittu, isä ja vauva saapuivat luokseni ja vauva pääsi rinnalleni. Tyttäremme painoi synytessään 2910 g ja oli 47 cm pitkä. Sitä ihmetystä ja onnea on hankalaa kuvailla!
Hieman tavallista stressaavamman syntymän jälkeen vauvaa seurattiin melko tarkasti sairaalassa. Hänestä mittailtiin muun muassa lämpöjä, sokereita ja hemoglobiineja tiheästi, koska niissä oli aluksi pinetä häikkää. Kolmantena päivänä synnytyksestä pääsimme kuitenkin kotiin ihanan, terveen tyttövauvan kanssa.
Perätilasynnytys tuntui turvalliselta, koska se oli suunniteltu hyvin tarkasti ja vauvaa oli ultrattu useita kertoja loppuraskauden aikana sekä lantioni tilavuus oli tarkistettu. Synnytssalissa oli lisäksi huomattavasti tavallista enemmän henkilökuntaa (kaksi kätilöä, kaksi lääkäriä ja lastenlääkäri valmiudessa) ja leikkaussali oli valmiudessa mahdollisen sektion takia. Jos siis synnytys ei olisi edennyt, sektiokynnys olisi ollut erittäin matala. Omassa tapauksessani synnytys kuitenkin eteni hurjaa vauhtia ensisynnyttäjän ollessa kyseessä synnytys kesti ensimmäisistä säännöllisistä supistuksista laskettuna noin 4 tuntia, synnytyssalissa olimme ennen ponnistusvaihetta vähän reilun tunnin ja ponnistus oli ohi 9 minuutissa.
Jälkikäteen lääkäri ja kätilöt kävivät kanssani läpi synnytyksen ja minulla oli mahdollisuus purkaa tuntojani synnytkseen liittyen. Synnytyksen jälkeisessä horroksessa en tosin osannut kysyä, saatiinko selville, mistä perätila johtui, eikä kukaan sitä minulle kertonut. Voi olla, että syytä ei saatu selville.
Ennen synnytystä oikeastaan kaikki maallikot olivat sitä mieltä, että jalka-perätilavauvoja ei voi synnyttää normaalisti alateitse. Uskon kuitenkin vahvasti ammattilaisiin ja koska lääkäri totesi sen olevan hyvä tarjonta synnyttää, uskalsin lähteä yrittämään. Sektiohaava ei myöskään kiehtonut. Vaikka episitiomakin oli kipeä, se parani kuitenkin huomattavasti nopeammin kuin sektiohaava olisi todennäköisesti parantunut.
Tyttäreni on esikoiseni, joten en voi verrata raivotarjonnassa olevan ja perätilassa olevan vauvan synnytyksiä, mutta summa summarum vauva saatiin turvallisesti maailmaan ja vanhemmat voivat hyvin. Muille synnytystapani tuntui olevan rankempi juttu