S
sekoamassako
Vieras
Kolmannen lapsen syntymän jälkeen mieleeni on tullut kauheita juttuja. Ne tulevat yhtäkkiä jostain ja menevät pois mutta ne ahdistavat ja edelliset ajatukset jäävät mieleen pyörimään. Stressi pahentaa niitä. Käyn tällä hetkellä terapiassa, psykologi on nuori nainen ja sanoi ettei ole opiskellut lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä asioita kovin hyvin, mutta hänen mielestään ajatuksia voi tulla ja mennä. Minua ei kuulemma vaivaa mikään muu kuin alakuloisuus ja juttelu auttaa.
Mutta ne ajatukset. Pari viikkoa onkin mennyt taas hyvin mutta eilen olin suihkussa ja verkkokalvoille tuli tyhjästä kuva, jossa mummo on ulkoiluttamassa lapsia ja joku hullu tappaa ne. Miten minä menen paikalle ja vaunut ovat veren tahrimat ja siellä makaa tohjona, verisenä mössönä pieni poikani. Isommat lapset on ammuttu viereen ja tiedän että esikoinen on pakotettu katsomaan pienten ja mummon lahtaamista ennen omaa kuolemaansa.
Samanlaisia mielikuvia on useita. Esikoisen kerhoon voisi mennä joku terroristi ja polttaa tai räjäyttää lapset hengiltä. Minä mietin, millaisena muistan esikoiseni kasvot koska en näe häntä enää. Miten kantaisin pientä kevyttä ruumista pois sieltä hiiltyneestä kerhotilasta. Mitä haluaisin kirkossa laulettavan tai papin puhuvan lapseni hautajaisissa, ajattelen jo etukäteen.
Näen tyttäreni väkivaltaisesti raiskattuna. Siis taaperon. Ja pudonneena veteen, hukkumassa olevana. Yhdessä mielikuvassa tapan itse kituvan lapseni, häneltä on revitty jalat irti ja hän itkee äitiä, minä "lopetan" hänet koska en voi tehdä kärsimykselle muuta.
Lapseni ovat suon silmässä, kaivossa, auton alla, sotilaiden tappamina, kidutettuina, murskaantuneina, verisinä, paistuineina, jäätyneinä ja you name it.
Mä en oikein jaksa enää.
Mutta ne ajatukset. Pari viikkoa onkin mennyt taas hyvin mutta eilen olin suihkussa ja verkkokalvoille tuli tyhjästä kuva, jossa mummo on ulkoiluttamassa lapsia ja joku hullu tappaa ne. Miten minä menen paikalle ja vaunut ovat veren tahrimat ja siellä makaa tohjona, verisenä mössönä pieni poikani. Isommat lapset on ammuttu viereen ja tiedän että esikoinen on pakotettu katsomaan pienten ja mummon lahtaamista ennen omaa kuolemaansa.
Samanlaisia mielikuvia on useita. Esikoisen kerhoon voisi mennä joku terroristi ja polttaa tai räjäyttää lapset hengiltä. Minä mietin, millaisena muistan esikoiseni kasvot koska en näe häntä enää. Miten kantaisin pientä kevyttä ruumista pois sieltä hiiltyneestä kerhotilasta. Mitä haluaisin kirkossa laulettavan tai papin puhuvan lapseni hautajaisissa, ajattelen jo etukäteen.
Näen tyttäreni väkivaltaisesti raiskattuna. Siis taaperon. Ja pudonneena veteen, hukkumassa olevana. Yhdessä mielikuvassa tapan itse kituvan lapseni, häneltä on revitty jalat irti ja hän itkee äitiä, minä "lopetan" hänet koska en voi tehdä kärsimykselle muuta.
Lapseni ovat suon silmässä, kaivossa, auton alla, sotilaiden tappamina, kidutettuina, murskaantuneina, verisinä, paistuineina, jäätyneinä ja you name it.
Mä en oikein jaksa enää.