Pelottaa ja hirvittää että olen tehnyt valtavan virheen (toinen lapsi tulossa)

[................]

Onko muilla ollut tuntemuksia että on siis tunne että pettää sen esikoisen?

Tiedän, tyhmää, mutta välillä tulee sellanen olo että petän lapseni kun hommaan vauvan taloon Toinen on saanut kaiken huomion tähän asti ja sitten siihen tuleekin toinen.

(ja tiedän kyllä että lapsen on hyvä oppia ymmärtämään että maailmassa on muitakin) Mutta tämä kuuluu samaan tunteiden kastiin mulla ku ap:n mainitsemakin.

 

["Jepjep"]

Mulla on aika päinvastainen kokemus tästä pienestä ikäerosta kuin muilla vastaajilla. Kadun etten tehnyt lapsia suuremmalla ikäerolla mutta ajattelin että kyllä se toinenkin menee kun esikoinen oli niin helppo. Tässä olen kohta 2 vuotta odotellut milloin saisi nukkua ja millon alkaa helpottaa. Helpotin sitten itse vähän ja laitoin lapset päiväkotiin ja palasin töihin, siitä oli suuri apu. Meillä ei kyllä ole minkäänlaisia turvaverkkoja ja päiväkotia lukuunottamatta eivät ole koskaan olleet hoidossa. En halua pelotella mutta ajattelin erilaisiakin tilanteita kertoa. Mutta kyllä tästä ollaan selvitty ja ajatus siitä että ehkä tämä joskus helpottaa auttaa.

 

[hfdtgv]

Ihan aiheellinen pelko jos mies ei osallistu eikä ole tukiverkkoa. Mun elämä oli lähestulkoon helvettiä esikoisen ekat kuukaudet, mies ei voinut auttaa lainkaan, talous oli kuralla eikä ketään tukijoukoissa. Pelkäsin tulevani hulluksi ja lapseni huostaanotetuksi.

Luojan kiitos lapsi oli 3 kk jälkeen helppo lapsi ilman mahavaivoja ja selvisin. Mutta jatkuva unettomuus, läheisten puuttuminen, vastuu ja yksinjääminen olisi voineet koitua kohtalokkaaksi jos olisi esim. koliikkivauva. Haluan toisen mutta pelottaa liikaa. Ne joilla mies tulee palkkatöistä kotiin ja osallistuu, heillä on jo paljon tukea siinä.

Toista lasta ei tule, tiedän että kadun mutta mieheni päätös jättää minut yksin kasvatustyössä voisi viedä jopa henkeni jos sattuu vaikea tai sairas vauva.

 

["kolmen äiti"]

Tärkeintä mitä vanhempi voi lapselle lahjoittaa on sisarus. Olen itse ainokainen ja kärsin siitä edelleen (täytän nyt tulevana vuonna 50 vuotta). Minulla on onneksi kolme lasta ja enemmänkin olisin (ehkä) halunnut.
Alku voi olla rankkaa. Suosittelen käymistä lasten kanssa perhekerhoissa ja perhekahviloissa (esim seurakunnan tai MLL:n), sieltä saat vertaistukea. Ja jos kaipaat puhtaasti omaa aikaa, hanki hoitaja esim. MLL:lta. Nykyään on paljon työttömyyttä, joten saat varmaan helposti ja pienellä rahalla palkattua esim. nuoren naisen tai eläkkellä olevan hoitamaan lapsiasi, jos haluat itse harrastaa.

 

[Pin]

No aika varmasti pääset vähällä. Meillä pari vuotta on ollut ihan kauheaa toisen syntymän jälkeen, mutta hän onkin ollut harvinaisen heräävä tapaus ja edelleen etsitään syytä siihen, eli ei kuulu ns normaaliin tuollainen. Eikä rankkuudella ole mitään tekemistä kaksilapsisuuden kanssa. Tämä on ainoa asia minkä äitiydessä koen hankalaksi kahden lapsen kanssa ja jos lapsi herättelisi normaalilla määrällä, arki olisi loistavaa. Tiedän sen siitä kun se on jo nyt tällä helvetillä ihan ok, ainoastaan unettomuus vaivaa. Uskallan vielä kolmmannenkin haluta, koska todennäköisyys saada normaali lapsi on hyvin suuri. Koliikkikin menisi, koska sellaiset kestää tyypillisesti 4-6kk ja sitten se on ohi. Eli aika varmasti pelkäät turhaan. Todella moni asia menee siinä samassa mitä yhdenkin kanssa, ei tule siis tuplatyötä.

 

[Pin]

Niin tai siis koen äitiydessä* ei kaksilapsisuudessa. Se olisi yhtä kauheeta ilman esikoista ellei kauheampaa...

 

[ggghhhh]

Pin...tuosta viimeisestä tuli mieleen...meillä on toisinpäin, esikoinen on aina ollut haastava (eri tavalla kun teillä) ja nuorempi todella helppo. Ennen toista olin pitänyt itseäni vaan vähän tunteettomana ja toinen tehtiin kun haluttiin sisarus. Tuttavat pelkäsivät, etteivät pysty rakastamaan toista niinkuin esikoista ja minä ihmettelin. En ollut kokenut sitä suurta äidinrakkautta.

Sain tuntea kunnon rakkautta vasta toisen synnyttyä. Se syntyi heti kun sain lapsen syliini eikä se tunne ole hävinnyt mihinkään 2 vuodessa. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Toisen avulla opin myös rakastamaan esikoista. Aloin katselemaan esikoisen kuvia, mietin aikaa silloin. Mietin miksen tuntenut samaa hänen kohdallaan. Tottakai rakastin, muttei se ollut ollenkaan samanlaista. Onko lapsi huomannut sen ja olenko pilannut lapsen. Onko lapsen käytös syytäni. Lapsi vietti ensimmäiset kuukautensa sairaalassa (syntyi liian aikaisin), sain tuntea olevani huono äiti jo hoitajilta ja jälkeenpäin ajateltuna olin masentunut. Lapsi on todennäköisesti neurologisesti poikkeava. Nyt keskityn lähinnä siihen, että oppisin hyväksymään hänet sellaisena kun on ja kiinnittämään huomion niihin hyviin puoliin.

En tiedä miltä olisi tuntunut, jos lapset olisivat syntyneet toisinpäin. Nyt en pysty mennä lasten kanssa esimerkiksi uimaan, koska esikoinen voi saada "kohtauksen". En uskalla antaa lasta hoitoon, koska vaikka päällepäin voisikin vaikuttaa tottelevaiselta ja hyväkäytöksiseltä, voi hetkessä mennä levottomaksi ja tehdä jotain vaarallista. Itse osaan ennakoida ja välttää niitä, mutta vieraampi ihminen ei. Ei edes isä. Joka päivä on psykologista kamppailua lapsen kanssa, ettei esim. Kaupassa lennä hedelmät hyllyiltä. Lapsi on 5.

Kumpaakaan en ikinä pois antaisi enkä kumpaakaan kadu.

 

[mitään hättää]

Näh. Kun esikoinen oli 2,5 v ja kuopus 9kk, otin hoitolapsia, kun elämä oli aika leppoisaa. Turhaan ihmiset pelkää luonnollista asiaa, eli lasten syntymää.

Kahden (ja hoitolasten tullessa viiden) lapsen kanssa oli oikein mukavaa, ja oppivat hienosti siihen, että eivät ole tyrannisoivia maailmannapoja.