Toggle sidebar

Pelottaa ja hirvittää että olen tehnyt valtavan virheen (toinen lapsi tulossa)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Oiliriia
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
O

Oiliriia

Vieras
Meillä on ihana 2-vuotias, välkky, taitava ja hienosti kehittynyt lapsi. Ollaan hyvin toimeentuleva (35+ ikäinen) pari, asiat hyvin avioliitosssa ja taloudellisesti. Olen kokenut lapsen kasvatuksen helppona, rakastan lastani yli kaiken.

Mutta... Saamme keväällä perheenlisäystä ja nyt on alkanut hirvittää.. Miten paljon elämämme vaikeutuu? Käytännön asiat? Onko enää ikinä omaa aikaa, kuinka tiukilla olemme henkisesti taaperon ja vauvan kanssa? Miehellä vastiva työ, äitini on ainoa tukiverkko.

Miten olette kokeneet muutoksen yksilapsisen perheen arjesta kahden lapsen arjen pyörittämiseen? Onko miten paljon rankempaa? Tämä on perheen viimeinen vauva, joten tähän se sitten jää, mutta silti... Etenkin vauvavuosi kauhuttaa valvomisineen jo valmiiksi...
 
Tuskin tulee kovin isoa muutosta. Meille ei ainakaan tullut ja koen tällä hetkellä (tai koko ajan) esikoisen (4v)vaativammaksi ja nuorempi 1 vuotias on niin "helppo", etten edes koe tarvetta edelleenkään olla erossa hänestä. Vauva-aika oli toki välillä rankka, koska yöllä piti herätä, mietin ettei kolmatta enää varmasti tule ja miksi lähdin taas tähän, mutta nyt on kohta jo 1,5 vuotias ja elämä on mukavaa. Meillä esikoinen on tosi temperamenttinen ja itsepäinen luonteeltaan ja hänen kanssa saa taistella nukkumaanmenoista. Nuoremman kanssa mikään ei ole vielä hankalaa. Jos olisi kaksi helppoa lasta, voisin tehdä niitä vaikka viisi. Mustasukkaisuus varmaan vaivaa esikoista jonkun aikaa. Myöhemmin lapsilla on seuraa toisistaan. Meillä viihtyvät keskenään paljon.
 
Nuo ovat noita raskausajan mietteitä. Hyvä, että etukäteen hirvittää, se on merkki siitä että on henkisesti valmistautunut tulevaan.

Meillä oli hyvin samantapainen kuvio yksityiskohtia myöten, paitsi että tuli parikin isoa kriisiä ja mm. menetimme sen ainoan turvaverkkohenkilön, jonka varaan olimme laskeneet. Olihan se tosi rankkaa, mutta jos jotakin saisin tehdä toisin, en ainakaan luopuisi tuosta ihanasta nyt parivuotiaasta kuopuksesta. Sellaisen käytännön neuvon antaisin, että miehesi kannattaa miettiä kuinka downshiftata työnsä kanssa.
 
  • Tykkää
Reactions: Mollimilla
Alkuperäinen kirjoittaja Muzzi:
Nuo ovat noita raskausajan mietteitä. Hyvä, että etukäteen hirvittää, se on merkki siitä että on henkisesti valmistautunut tulevaan.

Meillä oli hyvin samantapainen kuvio yksityiskohtia myöten, paitsi että tuli parikin isoa kriisiä ja mm. menetimme sen ainoan turvaverkkohenkilön, jonka varaan olimme laskeneet. Olihan se tosi rankkaa, mutta jos jotakin saisin tehdä toisin, en ainakaan luopuisi tuosta ihanasta nyt parivuotiaasta kuopuksesta. Sellaisen käytännön neuvon antaisin, että miehesi kannattaa miettiä kuinka downshiftata työnsä kanssa.
Click to expand...

Olen itsekin miettinyt, että osaltaan varasti liittyvät raskauteen ja hormoneihin nämä tuntemukset.

Miehen tosiaan pitää pohtia työkuvioitaan hieman ja toivottavasti äitini terveys kestää yhtä hyvänä kuin tähänkin asti, jotta pysyisi kuvioissa.
 
Onhan se vauvavuosi aina rankka, varsinkin kun on vielä taapero vaatimassa huomiota, mutta kyllä siitä selviää. Meillä oli miehenkin välillä pakko osallistua enemmän taaperon hoitamiseen, kun minä olin vauvassa kiinni. Pahimpia hetkiä olivat ne, kun molemmat lapset heräilivät yhtäaikaa yöllä (toinen oli kipeänä) ja mieskin alkoi vielä kiukuttelemaan. Parempi siis tosiaan totuttaa miestäkin ajatukseen, että myös hänen panostaan tarvitaan entistä enemmän.

Lopputulos kuitenkin palkitsee. Siinä vaiheessa kun lapset alkoivat viihtymään ja leikkimään yhdessä, niin koin välillä jopa pääseväni helpommalla kuin yhden lapsen kanssa. Ei tarvitse murehtia, että lapsi yksinäinen esim. lomareissuilla tai mökillä, kun aina on sisarus kaverina.
 
Ihan normaaleja raskauden aikaisia ajatuksia... meillä myös 2 v ja pitempään toivottu kakkonen syntyy huhtikuussa. Ekat 3 raskauskuukautta olin aika kauhuissani, jopa kaduin sitä että miksi piti mennä toinen hankkimaan kun yhden kanssa kaikki meni hyvin alun koliikkien jne jälkeen. Nyt raskaus on kohta vikalla kolmanneksella ja ajatukset on helpottaneet. Toki vähän hirvittää tulevat yöherätykset jne, mutta ollaan keskusteltu asioista miehen kanssa joten se vähän rauhoittaa oloa.

Niin ja me ollaan nuoria, persaukisia (miehen työssäkäymisestä huolimatta) ja avoliitossa, jos me pärjätään niin kyllä tekin :D
 
[QUOTE="kahden äiti";30552495]Onhan se vauvavuosi aina rankka, varsinkin kun on vielä taapero vaatimassa huomiota, mutta kyllä siitä selviää. Meillä oli miehenkin välillä pakko osallistua enemmän taaperon hoitamiseen, kun minä olin vauvassa kiinni. Pahimpia hetkiä olivat ne, kun molemmat lapset heräilivät yhtäaikaa yöllä (toinen oli kipeänä) ja mieskin alkoi vielä kiukuttelemaan. Parempi siis tosiaan totuttaa miestäkin ajatukseen, että myös hänen panostaan tarvitaan entistä enemmän.

Lopputulos kuitenkin palkitsee. Siinä vaiheessa kun lapset alkoivat viihtymään ja leikkimään yhdessä, niin koin välillä jopa pääseväni helpommalla kuin yhden lapsen kanssa. Ei tarvitse murehtia, että lapsi yksinäinen esim. lomareissuilla tai mökillä, kun aina on sisarus kaverina.[/QUOTE]

Tuota sisarusasiaa mekin pitkään pohdimme. Tuntui jotenkin niin äärettömän surulliselta ajatukselta, että lapsemme olisi ainoa ja jäisi ilman sisarusta. Toki muutkin asiat painoivat vaakakupissa, mutta tuo sisarusasia yhtenä suurena siellä seassa. Meillä kummallakin on sisaruksia niin ymmärrämme merkityksen. Juurikin mainitsemasi lomareissut, ym. kuinka hienoa on kun on kaveri omasta takaa :)
 
Itsellä nyt 3,8v ja 1,8v ihanat lapset. Samojen mietteiden kanssa painin kuopuksen raskausaikana.

Mietin miten saan huomioitua ensikon joka tottunut siihen että äiti on läsnä vain hänelle,kuinka itse jaksan.

Nyt voin sanoa että en kadu toisen lapsen hankintaa,enemmän katuisin jos toista ei olisi. Ensimmäiset kuukaudet ja ensimmäinen vuosi on rankka kun on tottunut vain yhteen,sitten helpottaa! Itse koin varsinkin muutaman ensimmäisen kuukauden syyllisyyttä siitä että jouduin jatkuvasti sanomaan vasta 2v täyttäneelle tytölleni että ottaa omia leikkejä,äiti syöttää nyt vauvaa jne.

Se meni ohi,nyt ei voisi paremmin olla! Lapsista seuraa toisilleen,ihana seurata kuinka sisaruussuhde syvenee ja isompi tukee pienempää kävelemäänoppisessa, puheenkehityksessä jne. Kyllä lapsi tarvitsee sisaruksen jos siihen on mahdollisuus <3

Tsemppejä,hyvin se menee!
 
Kyllä minustakin tuntui monta kertaa pahalta sysätä sylistä usein 2 vuotias pois, kun vauva alkoi itkemään ja piti hakea se syliin, mutta siihen pitää vain tottua, ettei aina saa jakamatonta huomiota.

Ei sekään hyvä ole, kun joillakin menee esikoisen hyvittely överiksi huonon omantunnon takia ja tästä kasvaa pikkusisarustaan tyrannisoiva terroristi. Tosin useimmissa perheissä taitaa kyllä mennä toisin päin ainakin siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo vähän isompia. Kuopus pysyy perheen vauvana ja pääsee usein aina helpommalla kuin esikoinen ja sen valitettavasti myös huomaa. Eipä näihin muu auta kuin muistaa pysytellä tasapuolisena ja antaa ikätasoista kohtelua molemmilla lapsille.
 
Kaikki lapset ja perheiden dynamiikat ovat erilaisia toki, mutta haluan rohkaista mieltäsi omalla kokemuksellani...

Kuopus syntyi kun esikoinen oli 2,5v ja esikoisen erittäin vaativasta temperamentista huolimatta elämämme muuttui paljon paremmaksi ja helpommaksi kahden lapsen myötä. Olen kotona molempien kanssa ja kun ensimmäisten kuukausien imetysmaratoneista selvittiin, alkoivat rytmit löytyä ja jo kuopuksen ollessa 6kk alkoivat lapset leikkiä keskenään. Nyt ovat 1 ja 3 vuotiaat parhaat kaverukset ja mulla on rehellisesti sanottuna paljon enemmän omaa aikaa kuin oli pelkän esikoisen kanssa ollessa. Samassa ajassa laittaa molempien ruoat, harjaa hampaat jne. käytännön asiat. Kuopus juoksee isosiskonsa perässä ja välillä äidillä on lähes turha olo...

En tiedä olenko todella vain ollut onnekas, mutta koen, että perheessä riittää nyt paljon enemmän syliä ja rakkautta. Lapset ymmärtävät, että joskus odotetaan omaa vuoroa. Ja onhan isosiskon syli myös yksi "uusi syli" josta kuopus hakee hellyyttä silloin kun äiti tekee esim. ruokaa. Toivottavasti tekin pääsette nauttimaan kahden lapsen onnellisesta puolesta - se on aivan mahdollista ja todennäköistä!
 
Meillä on 1,5 vuotias esikoinen ja toinen tulee keväällä.

Samanlaisia aatoksia ollut täälläkin. Lapsi on toivottu mutta silti silloin ku tein plussatestin, iski paniikki. Haluanko mä tätä? Oliko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Ne ajatukset kyllä on tasottunu ajan myötä..

Esikoisen aikaanki mietin että entä jos kyllästynkin vauvan enkä oliskaan halunnut sitä. Vaikka olin vuosia toivonut että voisimme jo yrittää lasta :D Enkä ole hetkeäkään katunut vaan rakastan tuota lasta joka päivä enemmän :)

Se, miten rankkaa se on, riippuu siitä millainen se kuopus on. Meillä oli esikoisen kanssa helppo vauva-aika, mutta en oleta että se on sitä toisen kanssa. Toisella voi olla koliikkia tai muuta ongelmaa. Mutta eiköhän siitä hengissä selviä :)
 
Sanon ihan rehellisesti ja myös tarkoitan sitä: elämä kahden lapsen äitinä on ollut mulle helpompaa kuin elämä yhden lapsen äitinä. Ekan kanssa oli niin epävarma ja itsekriittinen ja kotona olo oli minusta pitkästyttävää. Toisen aikana mä nautin. Esikoinen oli 2v ja viihtyi hyvin kotona. Oli aikaa puuhastella yhdessä. En ollut enää epävarma, vaan luonteva. Onhan siirtymät välillä huutoa ja hässäköintiä, mutta senkin osaa ottaa lunkimmin. Meilläkin minun vanhempani on ainoa mahdollinen hoitoapu.. Toki minun mielipiteeseeni vaikuttaa se, että lapset on perusterveitä ja hyvin nukkuvia. Mutta nuo on normaaleja raskauden tuntemuksia. Rakkautta riittää kyllä, se tuplaantuu. Tsemppiä!
 
Meillä lapsilla ikäeroa 2v 8kk. Nuorempi on nyt 6kk ja ihan kivasti on mennyt :) yöheräily on raskasta, mutta onneksi tämä toinen vauvamme on muuten helppo ja aurinkoinen lapsi, sopeutuu vaihteleviin päiviin.

Esikoinen on tyytyväinen, kun ei tarvitse enää mennä hoitoon ja viihtyy äidin kanssa kotona. Onneksi on srk kerhossa 2 krt viikko, niin helpottaa minun elämääni ja tyttö tykkää kovasti. Muutenkin käydään ahkerasti puistoissa ja kavereilla ja avoimessa pk:ssa että tuo 3v saa kaipaamaansa leikkiseuraa.

Kotonaolo on paljon mukavampaa nyt, kun seurana on tuo isompi höpöttäjä eli tylsää ei tule :D toisaalta vauvakin nauttii kovasti isosiskon seuraamisesta ja tuntuu viihtyvän kun on vilskettä ympärillä missä ollaankin. Isompi on jo aika omatoiminen - paitsi alkuun halusi leikkiä vauvaa ;) mustasukkaisuus meillä näkyi huomionhakemisena tuhmuuksilla, ei onneksi ole kohdistunut vauvaan josta esikoinen tykkää kovasti. Ei kaduta yhtään, vaikka kovasti odotan sitä aikaa että pikkuveikka oppii nukkumaan yönsä...
 
Meillä ikäeroa lapsilla on 1v ja 8kk. Nyt ovat 2+v ja 6kk. Muuten on mennyt tosi hyvin, lapset tykkää toisistaan ja pitävät toisilleen seuraa jo nyt. Ainoa miinus on se, että vauva nukkuu nyt varmaan hampaiden tulon johdosta todella huonosti. Yöt meillä valvotaan, joskus jopa klo kolmeen ennen kuin vauva menee yöunille, ja sitten saattaa herätä aamuun jo klo 7.

Mitään en silti tekisi toisin.
 
kuulostaisi siltä, että teillä on asiat tosi hyvin ja varmasti hyvä aika vauvan tulla:) Juuri ne jotka miettivät noita juttuja, ovat niitä yleensä, keillä hyvät edellytykset vanhemmuuteen. Toki jokainen lapsi tuo lisää huolta, työtä, rahanmenoa, oman-ajan puutetta, mutta samalla se tuo perheeseen niin paljon hyvää, että se peittoaa nuo "menetykset". Tsemppiä!
 
Niin rakas kuin vauva olikin, niin kuopuksen ollessa 3-4 viikkoa, itkin silmät päästäni, että mitä helvettiä olen mennyt tekemään. Esikoiselle, itselle, parisuhteelle, uudelle vauvalle. Miksi pilasin meidän elämän haluamalla toisen lapsen? Vaikka järjen tasolla tiesin, että se menee ohi. Ekat kuukaudet oli vaikeita - tosin siinä on paljon ihan minua itseäni, koin myös ekan lapsen kohdalla ekat kuukaudet raskaiksi. Kuopuksen 1v synttäreitä juhlitaan ensi kuussa, ja nyt on jo paljon helpompaa. Jos mun ensisijainen tavoite olisi HELPPO elämä, en kai olisi halunnut lapsia ollenkaan? On nämä kuitenkin sellaisia aarteita, ilonaiheita. Ottavat ihan helvetin paljon mutta antavat vielä enemmän :)
 
Mä sain myös toisen lapseni 36-vuotiaana, esikoinen oli silloin 2 v 3 kk. Tilanne oli siis aika sama paitsi ettei mulla ole äitiä. Tuo aika toisenkin lapsen syntymän jälkeen on ollut ehkä elämäni parasta aikaa.
 
Onko teillä itsellänne ollut ihanaa lapsena, kun on ollut sisaruksia? Entäs nyt aikuisena?
Mulla on isosisko joka sanoi heti mun synnyttyä äidille, että vie se pois sinne mistä se on tullutkin. Me ollaan vaan lapsena riidelty paljon eikä sisarussuhdetta ole syntynyt. Tänä päivänä ei olla missään tekemisissä toistemme kanssa. Tästä syystä meillä on vain yksi lapsi eikä lapsemme ole koskaan sisarusta kaivannut, hyvät kaverit riittää!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Vierasd:
Onko teillä itsellänne ollut ihanaa lapsena, kun on ollut sisaruksia? Entäs nyt aikuisena?
Mulla on isosisko joka sanoi heti mun synnyttyä äidille, että vie se pois sinne mistä se on tullutkin. Me ollaan vaan lapsena riidelty paljon eikä sisarussuhdetta ole syntynyt. Tänä päivänä ei olla missään tekemisissä toistemme kanssa. Tästä syystä meillä on vain yksi lapsi eikä lapsemme ole koskaan sisarusta kaivannut, hyvät kaverit riittää!
Click to expand...

En tunne tällaisia perheitä, ainoastaan sellaisia joissa sisaruksilla on pääosin hyvät välit.

Nyt on kyllä rankkaa kun lapset herättelevät keskenään toisiaan, ja yöheräämisten lm voi olla jopa 10.
 
Ikäeroa 2v4kk ja ensimmäinen vuosi oli rankka ja kasvunpaikka myös minulle äitinä. Esikoinen oli tosi helppo vauva, mutta uhmaiän iskettyä alkoi temperamenttia löytyä. Vauva oli ihan tyytyväinen pari kuukautta, kunnes alkoi kiljua ja karjua aina, jos joutui sylistä hetkeksi lattialle tai sitteriin. Tunsin suurta riittämättömyyttä, mutta ajan kanssa huomaan, miten elämä sittenkin voittaa :)
Nyt nuorempi on yli 1,5v ja olen enemmän helisemässä tuon esikoisen kanssa ;)
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa