Pelle vai rakastava?

[Pudding]

Rakkautta vai pellenä olemista?
Olemme 30+ -pariskunta, suhteen ikä noin 1,5 vuotta. Riitelemme jatkuvasti ja verisesti, silti olemme jollain ilveellä pysyneet yhdessä (huippuja ja aallonpohjia vuoronperään, takerrun aina eroa harkitessa kuitenkin huippuhetkiin).

Alusta saakka ongelmia on tuonut kommunikoinnin puute ja miehen ryyppääminen. Hän ottaa aina kun tulee riita, ja silloin 3-4 päivää putkeen. Hän sanoi ettei näe asiassa ongelmaa, mutta erolla todella uhattuani suostui hoitoon, joka tähtää kuulema kohtuukäyttöön oppimiseen. Mies tulee hoidosta naltreksoni kourassa ja meni viimeksikin suoraan, siis suoraan vastaanotolta terassille, koska lääkäri siihen kuulema hymähdellen kannusti. Eli kannusti "rentoutumiseen, kerralla kun ei voi eikä kannata lopettaa, kaikki voivat oppia kun harjoittelevat". Noh, sen jälkeen on tullut riitoja (oravanpyörä: viinanjuonnista riitaa ja katkeruutta, sitten mies ryyppää taas, riitaa, katumus, turha lupaus ja avot, uusi kierros....). Naltreksonit joko unohtuvat tai ne eivät tehoa. Mies voi tyhjentää viinakaapin kerralla ja kun valitan, olen ryyppäämisen syy.

Mies ei siis omastakaan mielestään osaa selvittää ongelmia, vaan häipyy ovesta (monesti tehnyt) vihaisena ja uhkaa lähteä juomaan. Tekee sen, ja raapii takaisin viimeistään viikon sisällä. Olen kuunnellut lupauksia nyt aika monesti, ja nyt pistin suhteen katkolle koska viimeisin kerta meni todella pahaan solvaamiseen, huoritteluun ja jopa sukulaisten asiattomaan mollaukseen. Myös miehen aikoinaan harrastamat prostituoidut vaivaavat minua järjettömän paljon. Ei, kyse oli ajasta jolloin emme edes tunteneet, mutta näitä huoria ei ole kokeiltu, vaan käytetty parikymmentä kertaa....Mielestäni se on kuvottavaa. Näen koko ajan silmissäni miehen jonkun maksullisen kanssa, ja saan ajoittain hirveitä itkuraivareita tämän vuoksi. Mies syyttää lähinnä sitä henkilöä, joka minulle tuli kertomaan tästä harrastuksesta.

Meillä on toki myös harvinaisen onnellisia hetkiä. Hauskaa, läheistä, omana itsenä olemista. Mutta sitten tulee taas riita, jossa ei keinoja säästellä. Milloin joudun pyytämään, ettei mies puhuisi asioistamme ympäri kyliä, milloin hän syyttää minua vanhojen kaivelusta. Tasapainoa wi löydy. Nykyään pelkään häntä, erotilanteessa saan niin pahoja solvauksia ja uhkailua.
Hän pyrkii mielestäni hieman kontrolloimaan minua, tarjoamalla apuaan eri asioissa ja sitten, riidan tullen, mainitsemalla siitä kuinka kiitollinen minun olisi oltava ja kuinka paljon mikäkin asia on maksanut. Hän haluaa ostaa minulle kalliita esineitä, ja puhuu hyvästä sydämestä, mutta minua odottaa aina lasku, henkinen tai konkreettinen, muodossa tai toisessa. Pelottaa melkein ero enemmän kuin yhdessäolo.

Mitä nyt haluan sanoa, on se, että tuska alkaa olemaan sietämätön. Tottakai rakastan häntä, mutta myös pelkään ja vihaan. En usko että hän paranee alkoholismistaan, tai mtä tuo lieneekään. Mies painostaa minua jatkamaan suhdetta, mutta mielestäni muutama viikko selvinpäin ei vakuuta minua. Lupaus on ns. kussut yli 10 kertaa. Olenko nyt pelle, vai olenko rakastava nainen, joka antaa erehtyneelle ja rakastuneelle miehelle oikeutetun mahdollisuuden? Hassuinta asiassa on, että mies on tunnettu hyvin lunkina ja hyväntahtoisena kaverina, kaikki naureskelevat vain hänen "kupittelulleen" tietämättä millainen hän voi olla seurustelukumppanilleen. Lähestulkoon kukaan ei usko minua, joten olen padonnut sisääni viime aikoina kaiken. En tiedä miksi mies haluaa vielä seurustella. Minä puhun "koeajasta" tällä hetkellä, koska haluan nähdä, meneekö touhu samaan vanhaan. Mies on kärsimätön, tekee ohareita koska "tyttöystävälle voi olla avulias, mutta muille ei". Tämä tosin pätee vain minun tapauksessani, muuta "kaverit" saavat vip-kohtelun.

 

[gtfo]

No helvettiäkö sä itket enää jos jo kymmeniä kertoja miehes on lupauksen pettäny, ei tuu paraneen ja perussuomalainen deeku se on mitä tuolla ratikkapysäkeillä näkee. Tai jos ei ole vielä niin tulee olemaan. Lähe käveleen ja jätä se juoppo, toivottavasti se ymmärtää ittensä hoitaa oman käden kautta pois tästä maailmasta. Ompa sullaki parempi olo.

 

[valitettavasti]

Kyllä sen itsekin tiedät että haaskaat elämääsi kun jaat sen tuollaisen ihmisen kanssa. Alkoholisti aika harvoin pystyy tai HALUAA tehdä stopin juomiselleen ja silloinkin hän kuitenkin on lopun elämäänsä alkoholisti.
Ja liittyivät nuo todella karmeat tavat kohdella sinua alkohiliin tai eivät, niin jokatapauksessa tiedät senkin että noin ei kohdella ketään, saatikka sellaista ihmistä jota "rakastaa".
Kysy itseltäsi, oletko todella sitä mieltä että hän rakastaa sinua ?
Ja jos ajattelet sinun rakkauttasi häneen, eikö kyse olekin siitä että rakastat niitä HYVIÄ MUISTOJA niistä HYVISTÄ HETKISTÄ ?

 

[Mietinnän paikka]

Jos ystäväsi, tyttäresi tai äitisi seurustelisi miehen kanssa, joka ei edes halua lopettaa juomista, vaan juo 3-4 päivää putkeen eli puolet viikosta, huorittelee ja kohtelee epäkunnioittavasti, tykkää käyttää ilotyttöjen palveluita, ei arvosta sinua, osoittaa rakkautensa vain sanoilla, kohtelee ystäviään ja tuttujaan sinua paremmin, niin mietipä itse, millaisia elämänohjeita antaisit tälle naispuoliselle läheisellesi? Kehoittaisitko jatkamaan suhdetta, vaikka samaa p*skaa on tiedossa vai sanoisitko, että eroa?

Ymmärrän kyllä, että on ihanaa, että kotona on mies, mutta onko se sen arvoista? Joku terapeutti sanoi joskus, että elämän pitäisi pääsääntöisesti olla mukavaa. Onko sinulla yhden viikon aikana ainakin 4 päivänä miehen kanssa mukavaa? Minä itse asetin tämän kysymyksen itselleni, kun heivasin mieheni pellolle aiemmin tänä vuonna. Totesin, että kun mies kävi baarissa ainakin kahtena iltana ja seuraavana päivänä oli krapuloissa ja minä tietysti raivoissani, niin yhteen viikkoon jäi vain noin 2 päivää, jolloin elämä oli mallillaan. Minä tajusin, että sitä hyvää aikaa on ihan liian vähän. Huomasin myös sen, että elämä menee pikkuhiljaa huonompaan suuntaan eikä parempaan suuntaan. Jos jotakin positiivista olisikin ollut näköpiirissä, niin en välttämättä olisi eronnut, mutta miehen käytös osoitti, että pelkkää ikävää on vain tiedossa.

Jos miehen mielestä on ihan OK, että juo puolet viikosta ja käy huorissa, jos ei ole parempaakaan tarjolla, niin minä en koskisi sellaiseen mieheen pitkällä tikullakaan, vaan opettelisin olemaan yksin, jos ei parempaakaan ole tarjolla. Sinäkin ansaitset parempaa!

 

[Hmm]

Ulkopuolisenhan on helppo sanoa, ja siksi sanonkin painokkaasti, että MIKSI IHMEESSÄ olet tuollaisen tyypin kanssa? Jos siis et yhtään liioittele asioita - niin kuin et luultavastikaan tee, pikemminkin saattaisit ehkä kaunistella - niin kyllähän tuo niin kammottavalta suhteelta tuntuu, etten itse kyllä olisi jaksanut viikkoakaan.

Yhden kerran voisin ehkä antaa ryyppäämisestä syyllistämisen ja neljäksi päiväksi ryyppyreissulle häipymisen anteeksi, mutta tuon pitäisi tosiaan jäädä yhteen kertaan. Ehkä, en ole varma, että antaisinko anteeksi edes yhtä kertaa, kuulostaa niin vieraalta tuollainen ajatuskin. En tarkoita, etteikö saisi "ryypätä", en itsekään ole mikään absolutisti, mutta siis yhdessä ja/tai yhteisestä sopimuksesta ja kohtuudella eikä niin, että kaikki pannaan toisen syyksi ja sitten juodaan päivätolkulla. Huoritteluakaan en kyllä kuuntelisi.

 

[Sudenmarja]

Kuvittele, että tekstisi on kirjoittanut joku muu. Lue se. Mieti mitä sanoisit sille jollekin muulle. Luultavasti sanoisit, että ukko pihalle ja äkkiä ja lopullisesti.

 

[Pudding]

Aika surkealtahan tekstini näyttää jo omaan silmäänikin.
Mietin, onko meillä ollut niitä hyviä päiviä enemmän suhteessan huonoihin, ja aika tasan menee.
Joka kerta kun olen meinannut erota, on tosiaan tullut mieleen hetken päästä ne hyvät hetket.
Joita kyllä on, ja ongelma lienee se, että ne ovat sitten todella hyviä hetkiä, parempia kuin kenenkään kanssa aiemmin. Tasapainoa en ole ajatellut, koska pahat hetket ovat pahempia kuin muiden kanssa on ollut, ja pitäisikin miettiä, että onko tällainen aallonharjoilla ja -pohjilla ratsastaminen tervettä ja pitkällä tähtäimellä järkevää. Tuntuu että omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on jäänyt murehtimisen jalkoihin; aina on joku ongelmatilanne ja mies töpättyään aina vetoaa siihen, kuinka häntä tulee tukea ja ymmärtää, hän tarvitsee lämpöä ja rakkautta. Ja kun hän on töpännyt, hän on itse silloin rakastava, suorastaan yliyrittävä. Miksi? Koska hänen on pakko.

Olen kysynyt häneltä monesti, että vastaako tällainen parisuhde sitten hänen omiin tarpeisiinsa, onko tällainen epätasapainottomuus hänelle normaalia. Kuulema ei, mutta kun hän niin rakastaa minua ja uskoo, että tarpeeksi yrittämällä kaikki muuttuu. Sanon aina, että onko se "joku muu" joka tässä sitten muuttuu, kyseessähän on kahden ihmisen suhde. En pääse katkeruudestani millään, mielessäni jauhavat aina koetut pettymykset ja pahat sanat. Siksi olen lähes epätoivoinen, koska haluan aina antaa mahdollisuuden, mutta huomaan oman oloni pahenevan ja olen mielestäni jo todella masentunut. En näe ulospääsyä.

Mies on nyt hoidossa viinan takia, mutta väärässä paikassa. Kohtuukäyttö ei onnistu, aina menee pieleen. Lääikäri oli hänelle kirjeeni nähtyään (kirjoitin lyhyen listan ajatuksistani ja pari faktaa mukaan vastaanotolle miehen touhuista, koska pelkään että hän kaunistelee itse siellä tilaansa) sanonut vain lakonisesti, että tässä on pettyneen naisen avautumista. Siis mitä? Jos kirjoitan esim., että edelliskerralla mies jätti minut yksin kolmeksi päiväksi ja joi koko ajan ja sen jälkeen samanlainen sessio 4 päivää, onko se vain pettynyttä propagandaa??? Laitoin myös, että lupaukset ovat kusseet kymmeniä kertoja, ja naltreksoni ei auta koska viimeksi mies veti kunnon överit kirkkaista viinoista siitä huolimatta. ) Mies käy edelleen tuossa kalliissa hoidossa, jossa hän viipyy vartin kerrallaan ja tulee ulos, lääkärin ohje "ota vaan, kaikki oppivat kohtuullisiksi" mukanaan. Mitä voin tuohon enää tehdä tai sanoa muuta kuin etten ole tyytyväinen?

Tällä hetkellä olemme siis ns. erossa, minä katson miten mies nyt käyttäytyy ja sanoin että aika tulee olemaan pitkä, siis tämä "koeaika". Enää en mene vanhaan vipuun. Olen ollut enemmän yksin, en anna miehen kontrolloida tekemisiäni enkä anna hänen koskea minuun. Ja mies painostaa, on kärsimätön ja kyselee, onko meillä nyt saumaa mihinkään vai ei. Mitä siihenkään muuta sanoisin, kuin että "katsotaan". Torjun hänen yrityksensä auttaa minua rahallisesti, koska se ei ole tervettä. Torjun myös läheisyyden toistaiseksi, ja turhat lupaukset eivät tehoa.

Tässä kuitenkin tulee luultavasti käymään niin, että mies jossain vaiheessa lopettaa kunnollisen esittämisen ehkä, ja ratkeaa, ja syynä siihen on sitten vaikkapa "kylmyyteni ja uskon puute".
Yritän saada voimaa silloin irtautua vaikka hän uhkaisi taivaan tippumisella. Helppoa se ei ole.
Olen joka tapauksessa hänelle selkeästi ilmoittanut, että hän tekee omat valintansa ja jos hänestä tuntuu, että elämä ilman satunnaisia ryyppyputkia ei ole hänelle luontevaa, hän on vapaa tekemään mitä haluaa -ja minä silloin myös. Mutta minä tulen leimautumaan lähiympäristössämme "bad guyksi", koska mieshän on hilpeä seuraveikko, niin avulias ja on tehnyt eteeni niin suuria uhrauksia ja auttanut minua...

 

[tota noin...]

jätä se.

 

[mitä sydämesi sanoo]

Mies on saanut sinut pauloihinsa ja uskomaan, että sinussa se vika täytyy olla kun et ymmärrä ja lohduta miestä mäessä. Miten tällaista miestä voi rakastaa kukaan?sellainen joka ei luota itseensä ja antaa vielä anteeksi monta kertaa. Aika hassuja tekosia /tarkoitan naurettavia tilanteita ja koomisia ajatuksia mieheltä ja miten paljon vähättelee omaa osuuttaan. Jos ne kaverit uskoo miestä, joka esittää aivan muuta mitä onkaan. Se onkin niitten asia uskoa mitä haluavat. Eivät todelliset ystävät usko tuollaista miestä, joka sekoilee aikansa, mutta ryyppykaverit ovat samanlaisia veijareita. Ja kaikkein kummallista on, että mies edes tunne pahaa oloa, että millainen on sinua kohtaan. Jos mies todella rakastaisi ja pelkäisi menettäväsi sinut hän lopettaisi tuollaisen käyttäytymisen ja tekis mitä tahansa että olisit hänen rinnallaan ikuisesti.

 

[onn off]

Sinähän et tiedä oikeasti, mitä lääkäri tai hoitohenkilökunta sanoo terapiassa. Sinä tiedät vain sen, mitä mies sinulle kertoo... On ihan mahdollista, että hoitohenkilökunta puhuukin ihan muuta, mutta mies huijaa sinua. Käsittääkseni aika harva alkoholisti kykenee kohtuukäyttöön, jolloin on helpompaa vieroittautua ihan kokonaan alkoholista. Jotta saisit selvyyden asiaan, niin pyydä, että pääsisit mukaan jollekin lääkärikäynnille. Olen varma, että miehesi kieltää sen sinulta.

Sinä tarjoat tukea ja kaikkesi miehen vuoksi. Entä jos sinä sairastuisit ja tarvitsisit päivittäistä hoitoa? Tiedät itsekin, että et sellaista pysty saamaan, jos mies on ryyppyreissuillaan. MInua itseäni ainakin vaivaisi se, että mies hyvittelee ryyppäämistään ja on yliyritteliäs eli hän ei silloin ole todellinen itsensä. Minä ainakin haluaisin mielummin ihan tavallista arkea, jossa ylä- ja alamäet ovat loivempia.

 

[Kureliivi]

Mies on hyvin tyypillinen alkoholisti. Noin ne juuri pyörittelevät hoitohenkilökuntaa. Ja läheisiään. Tee hänelle palvelus. Älä usko valheisiin niin se käy hänelle itselleenkin vaikeammaksi.
Jos haluat tavata häntä ystävänä laita ehdoksi että on selvinpäin. Älä vastaa kännipuheluihin äläkä syytöksiin.
Raitistuneet alkoholistit usein sanovat että suurin palvelus jota heille on kumppani tehnyt on jättäminen.