Parisuhteesta vauvan tulon jälkeen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vieras
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vieras

Vieras
Eli meillä on käynyt niin klassisesti, että kun lapsi vihdoin saapui, jäi parisuhteesta vain muisto. Todellisuudessa, lapsi ilmoitti tulostaan juurikin kun olin laittanut koko suhteen tulevaisuuden mietintään. Miehen mielestä kaikki oli silloin hyvin ja vieläkin, ainakin melkein.
Minusta tuntuu, että olen jäänyt lapsen kanssa ihan yksin, odotusaikana maalailin vielä ruusuisia kuvia vauva-ajan ihanuudesta ja oli isovanhemmat tarjoamassa apuaan.
Todellisuudessa, ei kukaan ole auttanut, vasta nyt kun lapsonen on jo vuoden on muutaman kerran käynyt pari tuntia hoidossa, että äiti saa SIIVOTA.
Mieheni oli niin valmis isäksi ja nyt kun on isä, ei oikein luota itseensä. Ei ole kuin kerran ollut lapsen kanssa yli kaksi tuntia kahden ja silloinkin meni äitinsä luo :(
Ihan vauvana lapsi oli toki isänsä kanssa, kun ei osannut kaivata äitiä, mutta nykyään itku tulee jos menen vessaankin ja jää isänsä kanssa, paha eroahdistus siis.
Olen tämän reilun vuoden aikana ollut tasan kaksi kertaa "ulkona", toisella kerralla oli tuo anopille meno ja toisena kertana laitoin lapsen nukkumaan ennen kuin lähdin, eli ei edes tiennyt minun olevan poissa. Jo pelkkä maininta äidin omasta ajasta saa aikaan tappelun, miehen mielestä se nyt vaan on niin, että äiti on lapsensa paras hoitaja. Eikös isän pitäisi olla yhtälailla?
Kaupassa mies ei ole kertaakaan käynyt lapsen kanssa kahden, hänestä siinä ei mitään hassua. Minusta on. Aina kun vihjailen siihen suuntaan, että ota lapsi mukaan, että voin sillävälin vaikka imuroida rauhassa, hän mielummin imuroi ja käy kaupassa yksin. Ja hän on ollut yön yli kestävillä harrastusmatkoilla jo silloin, kun vauva oli kolmikuinen, ei puhettakaan etteikö hän saisi mennä.
Tapellaan kaikesta, koska pinnani on katkeamispisteessä, tiedän toki, etten ole täydellinen, olen mallia nalkuttava ja aina oikeassa, mutta tämänhän mieheni jo tiesi naidessaan minut! :)
Toista lasta ei halua, minä olisin halunnut. Miehellä kun on ollut ihan psyykkeen kanssa ongelmia, syinä juuri tämä vauva-aika, terveysongelmat ja juuri ennen vauvaa koettu suuri menetys.
En haluaisi erota, koska en osaa elää ilman miestäni, jotenkin toivon että vielä rakastun uudelleen ja että hän alkaisi luottamaan itseensä isänä. Se kalvaa minua eniten.
Antakaa nyt vinkkejä miten saan tämän taas toimimaan, en koskaan voinut edes kuvitella että meille kävisi näin... :(
 
Joku kerta vaan häippäset koko päiväksi ja jätät miehelle ohjeet lapussa keittiön pöydälle. Sit vaan luotat, että se selvii. Sen on pakko oppia, eihän sulla ole omaa aikaa ollenkaan. Ei ihme, jos ei suhde luista, kun hoidat aina vauvaa ja siivoat.
 
Valitettavasti tuo on varmasti tutuua monessa perheessä. Ainakin meillä jotain tuonne päin. Vanhempi lapsi, kun oli siinä kaksi vuotta mieheni alkoi "harrastamaan" pojan kanssa isäpoikajuttuja. Liekkö miehillä on joku kumma pelko vauvoja kohtaa, vaikka ne omia onkin. Pelkäävätkö itkua vai sitä, että tekevät asiat väärin vai onko se kuitenkin laiskuutta. Sanoisin, että opeta miestäsi olemaan lapsenne kanssa. Hullulta kuullostaa. mutta kokeile. Mitä vähemmän oman lapsen kanssa on niin sitä vähemmän sitä lastansa kaipaa. Toivotan teille onnea ja toivon, että asiat siitä lähtee paranemaan.
 
Toivoa siis on.
Olen useinkin suunnitellut vain lähteväni, mutta kovin usein miehellä onkin just silloin sovittu meno ja thats it. On tietenkin joutunut terveysongelmien takia paljon käymään lääkärissä ym. Mutta välillä tuntuu, että nuo ongelmat estävät kotona toimimisen, mutta ei harrastuksia...
Vaikka, kotona olo tietenkin raskaampaa.
Toivottavasti se tästä paranee :)
 

Yhteistyössä