parisuhteessa erakoituminen

[ihmettelen?]

minusta on kahden vuoden seurustelun aikana tullut erakko.... heräsin tähän ajatukseen tänään. Syynä toki ei ole parisuhde vaan opiskelu- ja työkiireet ja koiramme. parisuhde on vaan antanut hyvin kimmokkeen erakoitumiseen. En näe enää ystäviäni, en käy missään muualla kuin töissä, koulussa ja koirani kanssa ulkona. En lähde tapahtumiin, tilaisuuksiin (niihin lähteminen tuntuu vastenmieliseltä, mieluummin jään kotiin). Usein mieheni saa lähteä yksin.

Hassua tässä on se että mieheni on todella sosiaalinen ja liikkuvainen. Hän käy baareissa, keikoilla, tapaa ystäviään säännöllisesti. Annan hänen mennä koska minua ei haittaa jäädä yksin kotiin. Hän usein pyytää minua mukaansa. Mielestäni hän ei tarvi minua noissa paikoissa, ei hän sinne mene minua tapaamaan eikä minun kanssani juttelemaan vaan muiden ihmisten. Minä taas en jaksa jutella kenenkään kanssa, mieluummin istun kotona ja katson telkkaria. Nytkin ulkona paistaa aurinko, mieheni on matkoilla, minä istun kotona. En halua lähteä minnekään. kummallista?

 

[Nunnu.]

Tunnistan itseni tekstistäsi. Työni on aika sosiaalista ja koen etten jaksa enää ihmisiä iltaisin ja vapaalla. Lulen, että omalla kohdallani kyse on masennuksesta.

 

[asiallinen]

........koko totuus, opiskelu- ja työkiireet sekä koira.
Tarvitset lepoa, patterit pitää välillä ladata.
Tuosta kun väkisin väännät vielä lisää erilaista menoa ja elämää niin oletkin jo stressaantunut.
Kumma kun ihmisillä on se kuva että pahuksesti tekemällä kaikkea, saa jonkinlaisen palkinnon.
Ole varovainen niiden työ ja opiskelujuttujesi kanssa, kohta tuo flegmaattinen väsymys vaikuttaa jo parisuhteeseenkin. Ja kuitenkin siihen jos mihin kannattaa satsata,.................jos siis aikoo suhteessa olla.
Kyllä sinäkin siitä piristyt kun lepäät kunnolla ja mietit mikä tässä elämässä kuitenkin on tärkeää, elätkö itsellesi vai ystävillesi ja muulle kohnotukselle.

 

[alkuperäinen]

Suurin ongelmana on vain opintotuen loppuminen jonka takia myös valmistua pitäisi. koira tuntuu välillä ainoalta henkireiältä. mies ymmärtää että opiskelut ja työt ottavat oman aikansa (lähes kaiken ajan), tukee ja kannustaa. Mutta saas nähdä onko minulla enää yhtään ystäviä jäljellä kun rumba on ohi... nyt ystävien tapaaminen tuntuu lähinnä velvollisuudelta. Jos sovin näkeväni jonkun ystäväni vkl:na, yleensä perun sen jollain tekosyyllä koska en halua lähteä minnekään enkä puhua kenenkään muun kuin mieheni kanssa... lepoa saan kyllä kun järjestän sitä itselleni päivittäin, siitä en tingi. Mutta sosiaalinen elämä on kuihtunut olemattomiin.