Parisuhteen pelastusrengas on kadonnut!

Me tapasimme vuonna 2004, istuin kahvilassa herkänoloisen nuorenmiehen kanssa, ihastuttiin ja rakastuttiin. Vuonna 2005 muutimme yhteen ja huomasin jo silloin hänen olevan melko tulista sorttia. Riitoja tuli ja meni, ajattelin kuitenkin ettei ne riidat sellaisenaan enää tulisi jatkumaan, kamoon, kasvaahan tuo mies "aikuiseksi". Vuonna 2007 meille syntyi ihana, odotettu esikoislapsi. Pian me täytämme 30v ja elämä on...

Tämänhetkinen tilanne:
Kulissit on kunnossa: meillä on yhteinen, kaunis koti, molemmilla työpaikat, mies on päässyt koko suhteemme kestäneistä ulosottoveloista eroon (jotka hankki yhdessä exänsä kanssa mutta joutui maksamaan kaiken itse ja sikäli rahat on mennyt "meidän" pussista), lapsi on iloinen ja voi hyvin, mitään valittamista ei "julkisesti" ole. Mutta minä olen onneton.

Mies hoitaa kotia imuroiden ja tiskaten. Hoitaa nykyään lastakin, syöttää ruokaa ja vaihtaa vaippaa. Käy kaupassa. Hän ei lyö minua. Ei käy miestenilloissa. Ei harrasta mitään. Hänellä ei ole perheensä lisäksi ollenkaan kavereita (ei ollut silloinkaan kun tapasimme). Hän ei käytä alkoa kuin pari kertaa vuodessa max, tähän mennessä on ryypätty vain yhdessä. Ei käytä huumehia ja tupakanpoltosta yrittää vierottautua. Ei tiiraa pornoa häiritsevissä määrin. Antaa rahaa jos olen ihan PEEAA ja jos hänellä on vähän ylimääräistä. Haluaa käydä vapaaehtoisesti "anoppilassa" eli minun vanhempieni luona kylässä. Vie minua autolla vapaapäivinään AINA minne haluan, kauppaan, ostoskeskuksiin jne. Mies tykkää olla kotona ja kattella leffoja. On kiinnostunut sisustuksestakin. Paheensa on kai tietokoneella istuminen, jää aina istumaan yöllä koneelle kun minä menen nukkumaan vaikka hänenkin olisi syytä nukkua, herätys töihin on klo.6...

Eikö olekin ihana mies? On se.

Samaan aikaan sisälläni kiehuu. Kun hän suuttuu, arjesta tulee jotain ihan hirveää! Hän saattaa suuttua yksittäisestä termistä, en saisi käyttää tiettyjä sanoja tai sanon asioita väärään aikaan tai väärällä tavalla. Usein riidan yhteydessä hän on alkanut huutamaan niin että ikkunat meinaa posahtaa. Hän on paiskonut ovia, rikkonut tavaroita. Kerran lapsemme istuessa keittiössä, hän suuttui minulle jostain niin että paiskasi mukinsa tiskipöytään ja palaset olisivat voineet asua lapseemme!! Raskausaikana hän suuttui minulle niin että heitti kaukosäätimen vatsaani. (Tätä ei kyllä yleensä tee, että paiskoisi tavaroita minua kohti, oli vain tuo yksi kerta ja sitä hän katuu kovasti.) Riitatilanteissa hän "jättää" minut ja lapsen, hän raivoaa aikansa, menee sitten ovet paukkuen esim. nukkumaan keskellä päivää ja vetää sitä ennen kunnon mykkäkoulun sekä minulle että hämillään olevalle lapselle. Viime talvenakin kun oli pahin lumimyrsky, sanoin hänen mielestään jotain niin kamalaa (en todellakaan heittänyt mitään "kamalaa" esim. että "äitis on kauhea h*ora" tai "mätäne h*lvetissä h*mo" -> vaikea keksiä edes esimerkkejä kun en sano tuollaisia kamalia asioita koskaan. Kamala asia jonka sanoin pari päivää sitten, oli että "verenpaineeni nousi kun sanoit ettei voi kaupasta tuoda juuri mitään". Kuulemma tuo termini "verenpaineeni nousi" sai hänet raivostumaan.) ja meidän piti mennä kauppaan, niin hän jätti minut tuonne kadulle lastenvaujen kanssa lumihankeen ja lähti itse ovet paukkuen kotiin kun olin taas sanonut jotain pahaa. Ja sain mennä yksin kauppaan. Ja jos minä yritän puhua ja purkaa pahaaoloani, asia jotenkin kääntyy niin että hän on vihainen minulle ja hän ihmettelee miksi minua täytyy aina lohdutella. Usein hän ihmettelee miksi me riidellään niin paljon, hänen käsityksen mukaan ilmeisesti täydellisessä parisuhteessa ei koskaan olla erimieltä mistään. Esim. nyt meillä on lainassa minun sukulaisten auto ja siihen pitäisi vaihdattaa renkaat ja tehdä yhden osan huolto. Sukulaiseni pyysi, että vaihdattaisimme renkaat autokorjaamolla ja korjauttaisimme sen osan, niin mieheni ei voi millään antaa periksi ja myöntyä että asiat tehtäisiin niinkuin sukulaiseni pyysi, vaan hän haluaa tehdä niinkuin itse haluaa. Niinpä riita on valmis ja kaikki on minun syytäni!

Kun kysynkin syytä hänen huutamisilleen & räyhäämisille, hän aina sanoo että vika on minussa, että minä kuulemma ärsytän niin pitkälle että hän räjähtää. Hän kyllä riidan yhteydessäkin jaksaa muistuttaa minua ja komentaa minua "olemaan jo hiljaa" tai "turpa kiinni". Ja onpa tuo haukkunutkin. Minua vaan ottaa pattiin aivan suunnattomasti tuollainen käytös minkä hän näyttää lapselleen - että on ihan OK huutaa turpa kiinni vaimolle ja jos ei halua keskustella jostain asiasta, voi vaan sanoa että "en halua puhua tästä ja piste". Kun minä taas haluaisin kannustaa perhettäni avoimeen keskusteluun - aina ei tartte olla samaa mieltä eikä kaikki asiat ratkea sillä sekunnilla, mutta mykkäkoulu, huutaminen yms on ihan kamalaa!

Minua pelottaa enää olla rehellinen tässä suhteessa. Kun ei voi tietää milloin toisen huumorintaju loppuu tyystin ja hän alkaa taas huutaa tai paiskoo jotain tavaroita. Kuten sanottu, hyvinä hetkinä mieheni on ihana ja kun hän suuttuu, sydämeni tuntuu repäistävän rinnasta verta vuotaen, sykkien... Tuntuu niin pahalta lapsemme puolesta, en haluaisi että hän joutuu elämään näin "turvattomassa" tilassa, kun ei voi tietää milloin taas räjähtää henkisesti.

Näitä huonoja hetkiä on onneksi vain pari-muutama viikossa, eikä ne enää ole pitkään aikaan olleet noin hurjia. Nytkin aamulla hän tiuski ja räyhäsi kevyesti, ei huutanut eikä onneksi paiskonut tavaroita. Olen pyytänyt häntä lukemattomia kertoja käyttämään termiä "timeout" silloin kun riita kiehuu yli, eikä hän pysty enää hillitsemään itseään. Lupaisin silloin jättää hänet hetkeksi rauhaan rauhottumaan. haluan kuitenkin ettei asioita jää kalvamaan, vaan ne pitäisi sovitella mahdollisimman pian. Enkä minä halua aina olla sovittelemassa, jos hän on se joka huutaa ja rähjää. Toki olen joskus pahoittanut hänen mielensä sanoen pahasti, ja niitä olen aina itse pyytänyt anteeksi. Teen niinkuin haluaisin hänen tekevän minulle. Mutta ei hän vaan käytä tuota "timeout"ia, vaan räyhää minulle, vetää sitten mykkäkoulua ja on kuin minua ja lasta ei olisikaan ja tuntuu että hän voisi mököttää viikkokaupalla ja minua raastaa jokainen riitaisa minuuttikin mykkäkoulua...

Parisuhdeterapiaan tuo ei suostu lähtemään vaikka vaakakupeissa olisi ero tai terapia. Ja lyömättömään linjaan tuo ei suostu soittamaan, vaikka minusta kyse on henkisestä väkivallasta.

Asiat olisivat helpompia jos en rakastaisi häntä lainkaan, muttakun rakastan. Oikesti, tilanne on niin vaikea koska ne hyvät hetket ovat todella todella hyviä mutta samaan aikaan nuo huonot hetket ovat ihan hirveitä.

Haluaisin todella, että mieheni ymmärtäisi, että jos tuo huutorähjäys-linja ei saa enää jatkua ja jos hän meinaa kävellä sukulaiseni päätösten yli tässä autoasiassa, niin me emme voi pitää kyllä autoa enää lainassa. Se taas vaikeuttaisi arkeamme kamalasti koska meillä ei ole varaa ostaa autoa, koska hänellä itsellään on minua roimasti pienempi palkka, vaikka minä teen vain osapäiväistä työtä.

Erolla en halua uhkailla, mutta toisinaan tuntuisi niin paljon paremmalta vaan kerätä kamat ja lähteä. En todella halua että lapsemme näkee että isi on välillä ihan kauhea ihminen, huutaa silmät kiiluen ja paiskoo tavaroita suuttuessaan ja henkisesti jättää perheensä kuin nallin kalliolle jos siltä tuntuu (esim. kerran kaupassa hän suuttui ja heitti ostoskorin maahan ja lähti menemään. TOSI NOLOA!) Eron jälkeen ei tartteisi enää koskaan pelätä. Mutta samaan aikaan menettäisin niin paljon hyvääkin. Ja lapsi menettäisi päivittäisen oikeutensa isäänsä - he näkisivät sitten enää varmaan parina päivänä kuukaudessa. On ollut niin monta surullista tilannetta, että on tätä eroa mietitty, vaikken ole miehelle kehdannut sitä suoraan sanoa. En halua että siitä tulee ns. "ase".

Heittäkää minulle parisuhteen pelastusrengas? Kannattaako vielä yrittää jotain, mitä? Vai kannattaisiko erota? Onko se ruohon niin vihreää aidan toisella puolella? Mitäs jos sitten löytyisi mies joka ei räyhäisi, mutta pettäisi ja joisi ja löisi? Huoh...

 

Mitä jos sinä meisit yksin perheneuvolaan tai jonnekin vastaavaan. Sieltä voisit saada neuvoja miten saisit miehesi suostumaan avunhakuun. Vain se, että saisit puhua antais sulle voimia yrittää. Apuahan miehesi tarvitsee kunhan vain suostuisi siihen..... Perhanan miehet, että ne voi olla juntteja!!
Koita jaksaa :hug:

 

Kirjoita hänelle kirje :flower: joskus sanat paperilla auttaa. miehesi ei tarvisi keskustella jos se kerran on vaikeaa hänelle mutta saisi rauhassa lukea kirjeestäsi asiat. Kirjoita kauniisti ja rakkaudella ja kerro oat toiveesi :flower:

 

neuvoisin sinua menemään yksin juttelemaan ammattiauttajalle, jotta saat voimia kestää ja ennen kaikkea pystyt olemaan tasapainoinen äiti ja jos miehesi ei ole valmis muutokseen tai miettimään omaa käytöstään, niin silloin on parempi elää erillään. joskus vasta etäisyys voi avata toisen silmät. itse en kestänyt enää mykkäkoulua ja ilkeitä sanoja vaan keräsin kimpsut kampsut ja lapsen ja lähdin. nyt lopulta mies on valmis keskustelemaan parisuhdeterapiassa ja katsotaan nyt mitä tulevaisuus tuo meille tullessaan.

ihan itsesi ja lapsesi vuoksi sinun ei tarvitse sietää miehesi keskenkasvuista käytöstä. muista, että olet ansainnut parempaa. voimia sulle. voit laittaa yv:tä jos haluat.

 

Mies hoitaa kotia imuroiden ja tiskaten. Hoitaa nykyään lastakin, syöttää ruokaa ja vaihtaa vaippaa. Käy kaupassa. Hän ei lyö minua. Ei käy miestenilloissa. Ei harrasta mitään. Hänellä ei ole perheensä lisäksi ollenkaan kavereita (ei ollut silloinkaan kun tapasimme). Hän ei käytä alkoa kuin pari kertaa vuodessa max, tähän mennessä on ryypätty vain yhdessä. Ei käytä huumehia ja tupakanpoltosta yrittää vierottautua. Ei tiiraa pornoa häiritsevissä määrin. Antaa rahaa jos olen ihan PEEAA ja jos hänellä on vähän ylimääräistä. Haluaa käydä vapaaehtoisesti "anoppilassa" eli minun vanhempieni luona kylässä. Vie minua autolla vapaapäivinään AINA minne haluan, kauppaan, ostoskeskuksiin jne. Mies tykkää olla kotona ja kattella leffoja. On kiinnostunut sisustuksestakin. Paheensa on kai tietokoneella istuminen, jää aina istumaan yöllä koneelle kun minä menen nukkumaan vaikka hänenkin olisi syytä nukkua, herätys töihin on klo.6...

Eikö olekin ihana mies? On se.

Siis tuo on kuin minun mieheni, sillä erolla vaan,että mua ei tartte kuskailla mihinkään koska minulla on ajokortti, silloin hän kyllä katsoo lapsiaan.... mutta mutta, meillä myös miehellä (nyt siis ex) on erittäin lyhyt pinna. Noituminen ja kiroaminen on ihan järjetöntä, keittiössä ovia paiskotaan, minua moititaan ja haukutaan, välillä lapsetkin saa tuta haukkumisesta.
Tämä oli jo jokapäiväistä, tosin jos meillä oli vieraita, niin silloin osasi käyttäytyä mallikkaasti.

Itse kävin ja käyn edelleen ammattiauttajan luona keskustelemassa. Siellä käynneillä "silmäni avautuivat" sille, että valitettavasti toista ei voi muuttaa vaikka sitä kuin itse toivoisi ja haluaisi. Välillä kun meillä saattoi olla jopa kaksi viikkoa seesteistä aikaa, mutta sitten taas olikin jo "piru irti". Ja tähän ei tarvinnut olla muuta syytä ku vaikka se, että kun hän tuli kotiin töistä ja lasten kengät lojuivat häntä eteisessä vastassa. Se oli myös hyvin yleistä, että minä olen niin ärsyttävä ja urputan kaikesta, että sen vuoksi hän noituu ja rähjää.

Nyt on tilanne se, että olemme juuri muuttaneet erilleen, minä lasten kanssa ja hän omaan asuntoonsa. Tosin meille kohta syntyy kolmas yhteinen lapsi, joten helpon kautta tästä ei kuljeta eteenpäin, mutta kahdesta "pahasta" valitsin tämän tien. Ja täytyy sanoa,että tilanne on todellakin parantunut! Olen antanut hänen olla apuna meillä niin paljon kuin hän haluaa, mutta olen myös tehnyt erittäin selväksi sen, että MINUN kotona ei noiduta - ei lapset eikä aikuiset, ja ei myöskään haukuta toisia. Tämä sääntö on nähtävästi hänelle sitten kelvannut, koska niin paljon kuitenkin on täällä aikaansa viettänyt. Apu onkin nyt tarpeen, koska vauva tosiaan syntyy hetkenä minä hyväänsä. Ja varmaan kun tulen sairaalasta vauvan kanssa kotiin, on silloinkin tärkeää,että apua saan. Ja toki se on lasten kannalta erittäin hyvä, että heidän isänsä on se avun antaja minullekkin.

Minulla oli kans suuret tunteet miestäni kohtaan, sen vuoksi siedinkin tosi kauan tätä tilannetta, useita vuosia. Itse vaan puhuin erosta useaankin otteeseen ja nyt se sitten on siis totta. Mutta täytyy sanoa,että kyllä se jatkuva henkinen simputus, ettenkö sanois, henkinen väkivalta tekee tehtävänsä myös sinne tunnepuolelle, kyllä se ajanmyötä syö sitä rakkauttakin, valitettavasti.

Sinulle toivon voimia ja jaksamista, kannattaa hakea edes itselleen apua.
Toista ei voi väkipakolla auttaa, mutta itseäsi kylläkin.

- minnakoo

 

juolahti vaan mieleen tekstiäsi lukiessa että
-millaiset ovat lapsuuden kodin mallit?? onko miehesi nähnyt mitään muuta reagointitapaa? Kysele hieman siitä miten hänen lapsuuskodissaan riideltiin ja mitä kumpikin vanhemmista teki missäkin tilanteessa- ja sisaruksilta voi myös kysellä, ainakin jos välit on lämpimät. tällä tavoin voisit ainakin itse ymmärtää miestä paremmin.

Älä luovu rehellisyydestäsi, äläkä anna toisen kävellä ylitsesi noilla raivonpuuskilla. Ja tod näk sinä jo itse tunnistat ilman sanomistakin milloin on timeout - aika
Ja aina sitä rehellistä palautetta käytöksestä- heti tai sitten myöhemmin. Rehellinen suora palaute- sitä vastaan ei tavallaan voi olla mitään asetta. ja varsinkin jos joku muukin antaa hänelle palautetta, se voi pysäyttää miettimään että olenko oikeesti tuollainen? ja tavallaanhan se lapsi antaa sitä palautetta.

Ja ehdottomasti suosittelen edes jotain yrittämään