Olen pitkään miettinyt parisuhteeni mielekkyyttä.
En ole sellainen jolla riittää miesrintamalla vientiä. Oikeastaan tilanteeni on aina ollut sellainen "ota se joka huolii sinut" -tyyppinen.
Olen ollut mieheni kanssa 12 vuotta ja meillä on lapsi. Lapsen saamisen jälkeen koin, että mieheni on vain ylimääräinen taakka, toinen lapsi vaikka halusin vain yhden.
Lisäksi olen havahtunut siihen, miten erilaisista asioista pidämme ja miten erilaisia asioita haluamme tehdä.
Ongelma on se, että jotenkin minun oli "pakko" olla miehen kanssa siihen asti, kunnes sain jälkikasvua (koska ei miestä, ei lasta). Nyt pärjäisin ja viihtyisin vallan mainiosti lapsen kanssa kahdestaan.
Meillä ei ole mieheni kanssa mitään yhteistä juttua. Harrastukset ovat täysin erilaiset. Mielenkiinnon kohteet ovat aivan erilaiset. Minä haluaisin mennä, käydä konserteissa, ravintolassa syömässä (edes kerran vuodessa), matkustella, nähdä paikkoja. Mies ei ole millään tavalla näistä kiinnostunut. Haluaisin käydä vaikka vaeltamassa, kesällä Lapissa, nähdä Norjan vuoristot, käydä Jäämeren rannalla. Ei tule tapahtumaan. Entä joku kiva kaupunkiloma edes joskus? Ehei. Mies viihtyy kotona.
Ehkä tämä on jokin kolmenkympin kriisi. Aiemmin nuo em. eivät niin haitanneet. Lapsen myötä olen alkanut ajatella myös häntä. Kun ollaan vain kotona eikä oikeastaan tehdä mitään eikä käydä missään. Lapsen ainoa pitempi matka on ollut sukulaisen syntymäpäiväjuhlat edellisenä kesänä.
Rahasta ei ole kiinni vaan mukavuudenhalusta. Matkojen ja tekemisen järjestäminen, organisointi, suunnittelu jne. on kai rasittavaa.
Ehkä odotan vielä pari vuotta ja lähden lapseni kanssa sitten matkustelemaan.
Onko kukaan muu "havahtunut" tähän "tällaistäkö tämä nyt sitten on" -tunteeseen tai että jokin tapahtuma on vain avannut silmät koko suhteesta ja sen laadusta?
En ole sellainen jolla riittää miesrintamalla vientiä. Oikeastaan tilanteeni on aina ollut sellainen "ota se joka huolii sinut" -tyyppinen.
Olen ollut mieheni kanssa 12 vuotta ja meillä on lapsi. Lapsen saamisen jälkeen koin, että mieheni on vain ylimääräinen taakka, toinen lapsi vaikka halusin vain yhden.
Lisäksi olen havahtunut siihen, miten erilaisista asioista pidämme ja miten erilaisia asioita haluamme tehdä.
Ongelma on se, että jotenkin minun oli "pakko" olla miehen kanssa siihen asti, kunnes sain jälkikasvua (koska ei miestä, ei lasta). Nyt pärjäisin ja viihtyisin vallan mainiosti lapsen kanssa kahdestaan.
Meillä ei ole mieheni kanssa mitään yhteistä juttua. Harrastukset ovat täysin erilaiset. Mielenkiinnon kohteet ovat aivan erilaiset. Minä haluaisin mennä, käydä konserteissa, ravintolassa syömässä (edes kerran vuodessa), matkustella, nähdä paikkoja. Mies ei ole millään tavalla näistä kiinnostunut. Haluaisin käydä vaikka vaeltamassa, kesällä Lapissa, nähdä Norjan vuoristot, käydä Jäämeren rannalla. Ei tule tapahtumaan. Entä joku kiva kaupunkiloma edes joskus? Ehei. Mies viihtyy kotona.
Ehkä tämä on jokin kolmenkympin kriisi. Aiemmin nuo em. eivät niin haitanneet. Lapsen myötä olen alkanut ajatella myös häntä. Kun ollaan vain kotona eikä oikeastaan tehdä mitään eikä käydä missään. Lapsen ainoa pitempi matka on ollut sukulaisen syntymäpäiväjuhlat edellisenä kesänä.
Rahasta ei ole kiinni vaan mukavuudenhalusta. Matkojen ja tekemisen järjestäminen, organisointi, suunnittelu jne. on kai rasittavaa.
Ehkä odotan vielä pari vuotta ja lähden lapseni kanssa sitten matkustelemaan.
Onko kukaan muu "havahtunut" tähän "tällaistäkö tämä nyt sitten on" -tunteeseen tai että jokin tapahtuma on vain avannut silmät koko suhteesta ja sen laadusta?