Parisuhteen ahdistukset

[N77 + M75]

Olen ollut suhteessa kaksi vuotta (melkein yksi vuosi asuttu yhdessä). Miehellä ollut nyt viikon ajan ""rakkaudettomuuskausi"" minua kohtaan. Niin kyllä minullakin, lievempi sellainen. Minä tiedän, että rakkauteni palaa helpostikin ennalleen (tasaiseksi, normaaliksi (?) rakkaudeksi), mutta mies ei välttämättä luota omiin tunteisiinsa. Näitä kausia on ollut hänellä ennenkin. Hän kärsii masennuksesta, ja ei voi aina itsensäkään kanssa kovin hyvin. Mutta se nyt ei ehkä ole mikään tärkeä pointti tässä jutussani...

Olemme pohtineet, kannattaako meidän jatkaa. Toisaalta, kun asiat ovat hyvin, rakastamme toisiamme ja olemme parhaat kaverit. Ensimmäisen vuoden ajan olimme tosi ihastuneita toisiimme. Se oli ihan unelmarakkautta molemmille.

Mutta nyt, ainakin parin viikon ajan kotona olo yhtäaikaa monesti ahdistaa. Onko tämä normaalia? Kertokaa, jos on kokemuksia. Eli onko normaalia, että välillä ahdistaa toisen seura suht pahastikin vaikka viikon tai parinkin ajan? Selviääkö niistä, vai ovatko ne merkki siitä, että loppujen lopuksi emme kertakaikkiaan vain ole se ""ykköspari"", joka pystyy (ja haluaa) elämään elämänsä tyytyväisenä yhdessä?

 

[Marie*]

Hei vaan teille!

Kuulostaa ihan siltä kuin teidän ""kuhertelukauden huippu""olisi ohitettu.Kun rakastuu,kaikki hormonit hyrrää täysillä ja intohimot kohtaavat monet kerrat päivässä.Se alku on yhtä rakastelua ja rakastamista.
Mutta tämä dopaiimihumala kestää puolesta vuodesta kahteen vuoteen ja sitten se rakkaus vasta punnitaan.Josko sitä sitten on?
Elikä olette siinä vaiheessa,että rakastuminen on muuttunut rakastamiseksi.Ne ovat kaksi ihan eri asiaa.
Nyt te puntaroitte sitä pointtia,että haluatteko rakastaa,olla uskollisia toisianne kohtaan ja elää yhdessä yhä edelleen.
Nyt on hyvä katsoa syvemmältä ja jutella toistenne kanssa.
Koska puhuminen on yksi ja ainut konsti vaikeuksien selvittämiseen.Mulla meni 30 v ennenkuin tajusin.Puhuminen,puhuminen ja keskustelu on ainut tie.
Sitten ymmärrätte toisianne,kun tiedätte mitä kumpikin haluaa suhteelta.
Ymmärrän,että nämä ivat vaikeita asioita.Siksi puolet eroaa avioliitoistaan.Olen kuitenkin itse nyt selvillä vesillä ja yhä saman miehen kanssa,johon rakastuin 30v sitten.
Se on saavutus ja onnella katselen tuota omaa ukkokultaa...
Kyllä te selviätte,jos todella haluatte jatkaa suhteessanne.
Tsemppiä!!!
<3

 

[Ap.]

Ah, miten ihana vastaus! Pakko tunnustaa, että olen aivan älytön romantikko...

Voisin vielä lisätä tuohon aloitukseeni, että molemmat ollaan huomattu toisissamme piirteitä, jotka eivät mieltä miellytä. Mutta mielestäni se on aika normaalia. Avopuolisoni sen sijaan on pettynyt, koska en hänen mielestään ole enää sama, joka sillon alkuaikoina olin. Silloin olin niin ""ihana, kiltti, suloinen, jne"". Mutta voiko toinen puoli pysyä sen toisen puolen mielessä AINA sellaisena, johon ihastui? Askarruttaa, että voiko ihminen saada sellaisen puolison, joka on edes suht täydellinen? Hmm... siis.... Suoraan sanottuna/kysyttynä: Eikös jokaisessa pitkässä parisuhteessa se toinen osapuoli vaikuta välillä täysin paskalta ja ehkä vähän väärältäkin tyypiltä seurustelukumppaniksi?!

Romantikkona haluaisin ajatella, että koska joskus olimme NIIIIN rakastuneita toisiimme, niin eikö se sama rakkaus kuitenkin voisi sitten joskus löytyä, kunhan elämä tasoittuu? Tällä hetkellä kumpikaan ei ole tyytyväisiä omaan elämäänsä (väärä työpaikka, ei työtä ollenkaan, masennusta, ym... pieniä asioita, jotka painavat mieltä).

 

[patu]

Tuo, että rakastatte toisianne ja olette toistenne parhaat kaverit on paljon. Kaikissa suhteissa ei ole näitä asioita. Kyllä joskus tulee aikoja, kun parisuhde rasittaa ja sitä miettii joskus synkkinä hetkinä, että miksi tätä jaksaa. Sitten kun siitä päästään yli, niin yhdessäolo tuntuu taas mukavalta. Näistä ikävistä tuntemuksista kannattaa jutella yhdessä. Sekin voi joskus auttaa eteenpäin, kun jakaa omia ajatuksiaan ja kuulee miten toinen niistä ajattelee. Vähällä ei kannata antaa periksi. Voi sopia yhdessä, että vaikka välillä on huonojakin hetkiä, niin yhdessä yritetään päästä niiden yli. Samat asiat on edessä joka suhteessa.

 

[Meikämaija]

Jos tässä olisi piirrosohjelma, piirtäisin sen teille. Parisuhteen aallokossa on nousuja ja laskuja, välillä tasamaata. Kuten toinen kertoikin, huuma on nyt ohi ja rakastaminen on alkanut. Aluksi varsinkin se panee epäilemään koko hommaa, kun ei vielä tiedä, että niitä aaltoja tulee ja menee- nousuja ja laskuja- kaikilla. Rakkaus on sitä, että rakastutaan aina uudelleen, mutta samaan kumppaniin. Rakastaminen on kumppanin arvostamista ja kunnioittamista arjessa. Ponnistelua yhteisten päämäärien eteen.

Elämän pätkittyminen työ- ja muiden asioiden vuoksi tuo lisäpaineita ja haasteita. Pusipusi-halihalirakkaus ei kestä kenelläkään loputtomiin, ellei sitten halua näytellä ja sitähän ei pidä tehdä.

Kukaan meistä ei pysy samana kuin rakastumisvaiheessa toisesta tuntuu. Se kuva on lähinnä ihannekuva, jonka on omassa päässään luonut. Silloin ei edes haluta nähdä muuta. Todellinen ihminen on se, joka on kanssamme, virheineen ja vikoineen. Täydellistä ei ole olemassakaan.

 

[Ninni67]

Heippa.itselläni samoja huolia.olen aviossa ollut 5vuotta,mieheni kaartelee minua,ei päästä lähelleenkään minua,ilmeisesti jonkinmoista masennusta,tiedä häntä,minuakin alkanut ahdistamaan ,asumme minun omistus asunnossani joten se jouku jos lähtee on mieheni,en minä.

tätä on jo 4viimistä vuotta jatkunut ,puhevälit nyt jotenkin toimii,muuten avioliitto epä onnea)avioliittomme on muuttunut kulissi avioliitoksi)

 

[Ap.]

Itse tajuan (ja kestän) arjen harmaudet, mutta avopuoliso on sellaista laatua, että ei mielellään kestä alamäkiä. Ärsyttää, kun toinen on valmis suunnilleen antamaan periksi. Meinattiin oikeasti jo erotakin, mutta kai se sitten tajusi, että ei halua minusta sittenkään vielä luopua. Mies on sellaista laatua, että ""kun on synkkää, niin on TODELLA synkkää!!"". Eli ihan kuin jotenkin vielä suurentelee olemassa olevan synkkyyden.

Niin joo, kihloissakin ollaan. Itse menin kihloihin tajuten, että synkkiä hetkiä tottakai tulee, mutta mieheni/poikaystäväni ei jotenkin tuollaisia asioita halua edes ajatella. Kun on tiedossa/on olemassa jotain ikävää, hän haluaa vain työntää päänsä pensaaseen. Hänen ihannemaailmassaan ei ikäviä asioita ole. Nyt en tiedä, olenko minä oikeasti niin kamala, kuin hän antaa ymmärtää, vai elääkö hän ihannemaailmassaan, jossa toinen puoliso ei kertakaikkiaan saa olla yhtään kamala...

En oikeastaan tiedä, kumpi tässä elää haavemaailmassa. Kenties minäkin odotan liikoja, kun kuvittelen ja haluan uskoa, että rakkaus tulee vielä voittamaan...?

 

[34v aviossa]

Kyllä parisuhde on yhtä nousua ja laskua, suvantovaiheita on vähän.Välillä se toinen potuttaa niin vietävästi ja päinvastoin. Mutta se kaikki kuuluu elämään. Vasta, kun niitä aallokkoja on aikansa keikkunut, alkaa tuntea kumppaniansa -ainakin vähän. Ihan vähällä ei kannata luovuttaa, jos jotain hyvää aikoo rakentaa.