Parisuhdeongelmia - ongelmia omassa jaksamisessa?

Seurattuani pitkään elävää elämää ympärilläni, myös omaani, sekä palstalaisten kirjoituksia, olen joutunut kohtaamaan kylmän totuuden; lapsiperheissä riidellään, väsytään, juopotellaan ja erotaan herkästi. Miesten kannalta asiat ovat pahasti pielessä, sillä havaintojeni perusteella he ovat yleensä syypäitä perheidensä ongelmiin. Miehet ovat itsekkäitä eivätkä tunne vastuutaan. Heiltä puuttuu empatiakyky sekä valmius luopua sinkkuna saavutetuista "eduista". Ennen lasten syntymää kaikki oli "hyvin": kumpikin puoliso harrasti ja meni oman mielensä mukaan. Lasten syntymän jälkeen mies jatkaa tätä elämän tyyliä, aivan kuin tuo suuri tapahtuma ei vaikuttaisi heidän elämäänsä lainkaan. Mies menee ja tulee silloin kuin mieli tekee, eikä kysy naiseltaan, onko hänellä kaikki hyvin. Itse asiassa kukaan ei kysy sitä naiselta. Samasta hetkestä alkaen nainen saa harteilleen kaiken; lapset, kodin ja miehen. Hänen ajastaan meneekin 24h/7pvästä lasten- ja kodinhoitoon sekä miehen tarpeista huolehtimiseen. Hänellä ei ole enää oikeutta, aikaa eikä voimia, huolehtia itsestään. Miehen mielestä kaikki on kuitenkin oikein hyvin; hän on täysin tietämätön ongelmista joita nainen kohtaa päivittäin ja jatkaa omaa elämäänsä ilman rasitteita. Mutta hänen idyllinsä rikkoontuu, kun nainen rohkaistuu väsymyksensä keskellä pyytämään apua mieheltään ja kantamaan tätä oman osansa vastuusta ja velvoitteista. Äkkiä mies tajuaakin elävänsä nalkuttavan ja liikoja vaativan akan kanssa, joka ei ymmärrä miestään ja tämän raskasta ja vaativaa elämäänsä. Nainenhan valittaa aivan turhasta, mieshän "tekee kaikkensa että perheellä olisi ruokaa ja katto päänsä päällä". Tämä tosiasia antaa miehelle "luvan" paeta ylitöihin, harrastuksiin, ryyppäämään kavereitten kanssa ja jopa mennä vieraisiin.
Miestä yksin on tietysti huono mennä tästä kaikesta syyttämään. Hänethän on kasvatettu siihen, että nainen tekee hänen puolestaan kaiken ja hän itse voi keskittyä "olennaiseen". Kasvattajana toimi miehen alistuva ja uhrautuva äiti. Äiti passasi ja paapoi pikku poikaansa aina siihen asti kun tämä sitten löysi elämäänsä toisen naisen ja vei tämän vihille. Aina siihen 27v kunnioitettavaan ikään asti! Siihen mennessä poika olikin jo ehtinyt "hyville tavoille". Mies ei voi ymärtää, että hänen vaimonsa ja lastensa äiti voisi tarvita rakkautta, huolenpitoa, läheisyyttä ja tukea jaksaakseen arjessa. Mies ei voi ymmärtää, että vaimo on yksilö ja tarvitsee elämäänsä muutakin kuin kodin- ja lastenhoitamista tai miehen palvelemista. Ei hän tietenkään voi niistä asioista ymmärtää, eihän niistä ole kukaan koskaan maininnut. Tässä vaiheessa voisi ihmetellä, miksi nainen ei ota näitä asioita ajoissa puheeksi, silloin, kun he suunnittelevat yhteisen elämän aloittamista? Hän voisi opettaa miehelle, että tällä on yhteiselämän etujen lisäksi myös velvollisuuksia ja vastuunsa. Eikä nainen tarkoita kavereita ja harrastuksia. Miehelle täytyisi opettaa, että kotityöt jaetaan myös sen lapsen syntymän jälkeen, aivan kuten sen lapsen hoitokin! Näin nainen voisi sitten miehen "unohtaessa" velvollisuutensa vedota ko keskusteluun ja virkistää miehen kuormitettua muistia.
Kuinka moni nainen puhuu näistä asioista etukäteen? Ei kovin moni, koska rakastunut ajattelee sen hetkisillä sumentuneilla aivoillaan että juuri tämä mies on erilainen tai ainakin muuttuu heti kun lapsi vain syntyy.
Olisi kai enemmän kuin toivottavaa, että jokin valtakunnallinen instanssi kehittäisi naimisiin aikoville ja lasta suunnitteleville/odottaville pariskunnille kursseja, joilla opetettaisiin molemmat osapuolet ymmärtämään ja hyväksymään se, miten paljon yhteiselämä vaatii molemmilta ponnisteluita ja sitoutumista toiseen ihmiseen ja yhdessä olemiseen.
Ympärilläni on liian paljon väsyneitä ja masentuneita vaimoja ja äitejä. He eivät ole oppineet arvostamaan itseään eivätkä siten uskalla vaatia muutosta miehen asenteisiin. Mies tekee kaikkensa että nainen uskoo ettei hän olisi mitään, eikä hänellä olisi mitään, ilman miestä ja hänen mahtavia rankalla työnteolla ansaittuja tulojaan.
Onneksi aina joku nainen rohkaistuu viimeistään hyvän ystävän avatessa hänen silmänsä näkemään totuuden. Tiesitkö, että tuleviin pieniin eläkerahoihisi tulee iso aukko niiltä vuosilta kun olet kotona hoitamassa lapsianne? Montako lasta olet tehnyt, montako vuotta ilman eläkekertymää? Lasketa summa eläkeyhtiöllä, saatat yllättyä. Vaadi miestäsi korvaamaan tuo vaje eläkkeessäsi, olet sen ansainnut!
Voimia kaikille äideille ja vaimoille, kunnioittakaa, arvostakaa ja rakastakaa itseänne, se on paras lahja myös lapsillenne! Jos tunnet olevasi uupunut etkä jaksa enää, tee asialle jotain heti, vaadi läheisiltäsi apua ja pyydä sitä myös ulkopuolisilta jos tarvitset. Aloita uusi elämä jo tänään!

Ja vielä vinkiksi täällä palstalla toisia arvosteleville ja haukkuville äideille: olisiko jo aika alkaa kunnioittamaan muita naisia äiteinä, antaa heille se tuki mitä he täältä toisilta äideiltä tulevat hakemaan? On yllättävää, kuinka paljon negatiivista palautetta täällä annetaan äideille, jotka ovat epävarmoja äitiydestään ja kasvatustaidoistaan. Antakaa rakentavaa palautetta heille, opastakaa ja neuvokaa, siten saatte itsellenne myös hyvän mielen. Joskus olisi hyvä laskea sinne 20:neen ja miettiä se vastaus uudelleen... Negatiivisuus lisääntyy hyvin helposti kun sitä viljellään ;o)

Nauttikaa toisistanne ja tästä upeasta syksystä!!!

Rakkaudella,

Bonita

 

:flower: Loistava kirjoitus!

 

Olen tällä nikillä palstaillut jo jonkin aikaa, nyt rekkauduin lopultakin.
Eli ei tartte ihmetellä kun samalla nikillä löytyy uutta mustaa ja vanhaa harmaata tekstiä... En tosin jaksanut tarkistella onko joku muukin harmaillut tällä nikillä, muttei kai sillä ole nyt väliä kun olen rekannut nikin itselle? :wave:

 

Hyvä kirjoitus oli.

 

alkaa jengi jo olemaan vaihtunut

 

Olen pahoillani, en ihan kunnolla jaksanut tuota lukea tällä kertaa. Mutta mä haluan kyllä edelleenkin korostaa sitä, ettei ihminen voi omia ongelmiaan, edes parisuhteessa, laittaa toisen piikkiin. Ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuus on omasta asenteesta kiinni. Jotkut ei ole onnellisia vaikka toinen kultatarjottimella sen onnen joka aamu sänkyyn toisi :/

 

Erittäin hyvä kirjoitus ja listasit siihen monia hyviä pointteja. Mä olen elänyt avioliitossa tuon isännän kanssa nyt 14v, yhteiseloa meillä on takana yhteensä kohta 22v. Tuo vain pointtina, että jotain kokemusta parisuhteesta on päässyt kertymään =)
Se oli oikein hyvä ajatus, että asioista pitäisi puhua ennen lasten suunnittelemistakaan, mutta siinäkin on se mutta, että ihminen muuttuu elämänsä varrella. Mä itsekin elin kolmenkympinkriisini hyvin erilaisena kuin tavallisesti, ja onneksi mulla kuitenkin oli järki päässä, enkä mennyt tekemään typeryyksiä. Silloin puhuttiin paljon isännän kanssa monista asioista, ja tuota puhumista mä peräänkuuluttaisin aina ja jatkuvasti. Että oltaisiin herkällä korvalla toisen hyvinvoinnista. Puhuminenkin pitäisi toteuttaa itsestään lähtöisin olevilla argumenteilla, eli "minusta tuntuu, että... mitä tälle asialle voitaisiin tehdä" eikä näin, että "KUN SINÄ AINA..." eli siis syyttelemättä.
Ja lisäksi se, että koitetaan äidit kasvattaa nuo poikamme itsenäisiksi elämänsä hallitseviksi Miehiksi, eikä aikuisiksi pojiksi. Vaaditaan heiltä monenmoista jo pienestä pitäen, niin ehkä saamme heidän elämänsä tulevassa parisuhteessaan pikkuisen paremmalle tolalle =)

 

Uupumus ja onni on eri asioita, Unna hyvä....

 

"Se oli oikein hyvä ajatus, että asioista pitäisi puhua ennen lasten Ja lisäksi se, että koitetaan äidit kasvattaa nuo poikamme itsenäisiksi elämänsä hallitseviksi Miehiksi, eikä aikuisiksi pojiksi. Vaaditaan heiltä monenmoista jo pienestä pitäen, niin ehkä saamme heidän elämänsä tulevassa parisuhteessaan pikkuisen paremmalle tolalle =)

"


Peesaan!

 

No, mulla toi kirjoitus meni vähän yli hilseen.

 

Uupumus ja onni on eri asioita, Unna hyvä....

Kuten sanoin, en kovin tarkkaan ap:n juttua lukenut :/ Eri asioita kyllä, mutta kytköksissä toisiinsa. Jos uupumus on fyysistä, kannattanee järjestää asiat niin että saa levättyä. Jos uupumus on psyykkistä, siihenkin voi vaikuttaa. Jos uupumus johtuu huonosta parisuhteesta, asioita täytyy muuttaa. Ei odottaa sitä, että toinen tajuaa toimia toisin, sitä päivää ei ehkä koskaan tule.
Ja niin, jos uupumus on oire sairaudesta on se tietysti eri asia, eikä kuulune tähän.
Vähän kärjistettyjä esimerkkejä, mutta joku käsittänee? Kyllä omaan onneensa voi vaikuttaa. Samoin "uupumiseen" =)

 

Minä kun elän vielä tätä pikkulapsiarkea, olen kyllä sitä mieltä, että ei lapseton pysty valmistautumaan perheellisen elämään etukäteen. Kyllä se niin iso muutos on, ja vaikka kuinka olisi suunniteltu, miten sitten toimitaan, niin ei sitä välttämättä väsyneenä ja ihan uuden edessä niitä sopimuksia muista. Minun mielestäni pitäisi säätää laki, että alle kolmevuotiaiden vanhemmat eivät saisi erota. Että olisi vain pakko jaksaa siihen asti. Aika moni varmaan huomaisi, että kun väsymys hellittää eivätkä lapset vaadi enää niin paljon, ajattelee puolisostaankin taas ihan eri tavalla.

 

onneksi kuitenkaan kaikki miehet eivät ole Bonitan tekstin kaltaisia. Pitkä teksti ja meinasin välillä ärsyyntyä "yleistämiseen", sillä ehdin unohtaa tuon Bonitan mainitseman sanan "yleensä"... Osittain olen samaa mieltä, toisaalta olen kyllä sitäkin mieltä, ettei kukaan riitele yksinään. Siihen tarvitaan aina kaksi ihmistä. Ja kuten joku edellä jo totesikin, yksi aikuinen ei voi vastata parisuhteessa kummankin onnesta. Siihenkin tarvitaan kaksi.

Oma mieheni on AINA osallistunut perheemme arjen pyörittämiseen, myös jokaikisen (kolmen) lapsemme suhteen. Huolimatta siitä olenko ollut kotiäitinä vai töissä. Me kummatkin teemme ruokaa, siivoamme, pesemme pyykkiä, touhuamme lasten kanssa jne. Kumpikin meistä myös urheilee, mies kilpatasolla.

Kahdenkeskinen aika on kortilla, niin kuin useissa muissakin pienten lasten perheissä. Mutta tämä on vain väliaikaista, lapsetkin kasvavat. Yritämme silti huolehtia myös toinen toisistamme, kummankin jaksamisesta jne. Välillä olemme yhtaikaa väsyneitä, stressaantuneita, pinna kireällä ja sanoja tulee vaihdettua silloin kiivaaseenkin tahtiin. Sitten sovitaan ja halataan. Katkeruutta ei kerry, kun asiat selvitetään. Puhuminen ja kuunteleminen ovat tärkeitä taitoja.

Enkä usko, että minun mieheni on ainoa laatuaan. Muitakin vastuunsa kantavia, osallistuvia isiä/miehiä löytyy aivan varmasti. Heitä vain kiitellään harvemmin tällaisilla julkisilla foorumeilla, yleensä tänne tullaan jakamaan vain niitä huonoja fiiliksiä. Kyllä monet miehetkin niitä ruusuja ansaitsisivat!!

 

tottakai parisuhteessa molemmilla on omat velvollisuutensa ja vastuunsa. Tässähän olikin kyse juuri siitä, etteivät miehet ota kantaakseen sitä omaa osuuttaan, vaan jättävät naisensa yksin kaiken keskelle ja painuvat omiin touhuihinsa, toiselta mitään kysymättä. Olettavat vain, että heillä on oikeus mennä ja tulla mielensä mukaan, vaimohan HALUAA olla vain kotona ja lasten kanssa....
Ja sillä aikaa vaimo katkeroituu ja väsyy ja voi huonosti koska häntä ei huomioida. Vaimo kyllä huomioi miehensä; leipoo herkkuja ja kokkaa lempiruokia, siivoaa ja pesee ja silittää miehen pyykit. Käy kaupassa ja hoitaa juoksevat asiat .. Mies kun ei ehdi, kun on työt ja harrastukset hoidettavana. Kyllä tämä aika yleistä minun mielestänikin on.

 

Hyvänen aika sentään, olipa minusta asioita rankasti yksinkertaistava kirjoitus. Minä en luojan kiitos tunne yhtään miestä, joka eläisi sinun antamasi itsekkään kaavan mukaan.

Oma mieheni oli mm. 1,5 vuotta hoitovapailla lasten kanssa, joten siinä hänen suuri itsekkyytensä ja sinkkutyylinen elämänsä.

Minä olen hitsin huono kuuntelemaan narinaa miehistä, koska näillä haukutuilla miehillä on aina se puoliso, joka jostain kumman syystä on ehdoin tahdoin näiden pölvästien kanssa halunnut jälkikasvua. Tuliko yhtään puhuttua pelisäännnöistä etukäteen lasten tulon jälkeen? Tuliko oikeasti harkittua tarkkaan, että onko tästä miehestä todella vastuulliseksi isäksi?

Maailma ei ole niin mustavalkoinen kuin mitä ap antaa ymmärtää.

 

tottakai parisuhteessa molemmilla on omat velvollisuutensa ja vastuunsa. Tässähän olikin kyse juuri siitä, etteivät miehet ota kantaakseen sitä omaa osuuttaan, vaan jättävät naisensa yksin kaiken keskelle ja painuvat omiin touhuihinsa, toiselta mitään kysymättä. Olettavat vain, että heillä on oikeus mennä ja tulla mielensä mukaan, vaimohan HALUAA olla vain kotona ja lasten kanssa....
Ja sillä aikaa vaimo katkeroituu ja väsyy ja voi huonosti koska häntä ei huomioida. Vaimo kyllä huomioi miehensä; leipoo herkkuja ja kokkaa lempiruokia, siivoaa ja pesee ja silittää miehen pyykit. Käy kaupassa ja hoitaa juoksevat asiat .. Mies kun ei ehdi, kun on työt ja harrastukset hoidettavana. Kyllä tämä aika yleistä minun mielestänikin on.

Mutta kun kyse on siitä, että miksi se vaimo ei pidä huolta siitä että saa ansaitsemansa kunnioituksen? Kannattaa sanoa suoraan mikä tuntuu pahalta ja mitä muutoksia toivoisi. Jos ei mene perille ja itsellä on edelleen paha olla, niin ehkä sillä suhteella ei ylipäätään ole minkäänlaista tulevaisuutta.. Ja jos vaimo kaikesta saamastaan huonosta kohtelusta huolimatta uhrautuu miehensä puolesta (leipoo jnejne) niin sitten vois kyllä rouva ottaa jo ihan aivot käteensä ja miettiä kannattaako sitä epätasa-arvoisuutta korostaa omalla toiminnallaan lisää. Mikä hiton pakko sitä ukkoa on palvella, jos se kohtelee sua kuin kynnysmattoa ja itsestäänselvyyttä?
Vieläkö sen sanon...? Kyllä; olet oman onnesi seppä Kukaan ei arvosta sitä joka ei arvosta itseään.

 

Mutta kun kyse on siitä, että miksi se vaimo ei pidä huolta siitä että saa ansaitsemansa kunnioituksen? Kannattaa sanoa suoraan mikä tuntuu pahalta ja mitä muutoksia toivoisi. Jos ei mene perille ja itsellä on edelleen paha olla, niin ehkä sillä suhteella ei ylipäätään ole minkäänlaista tulevaisuutta.. Ja jos vaimo kaikesta saamastaan huonosta kohtelusta huolimatta uhrautuu miehensä puolesta (leipoo jnejne) niin sitten vois kyllä rouva ottaa jo ihan aivot käteensä ja miettiä kannattaako sitä epätasa-arvoisuutta korostaa omalla toiminnallaan lisää. Mikä hiton pakko sitä ukkoa on palvella, jos se kohtelee sua kuin kynnysmattoa ja itsestäänselvyyttä?
Vieläkö sen sanon...? Kyllä; olet oman onnesi seppä Kukaan ei arvosta sitä joka ei arvosta itseään.

Ihan kesken kaiken loikkasin keskusteluun, tahtoisin tietää, miten se käytännössä tapahtuu, kun pidetään huolta, että saa ansaitsemansa kunnioituksen?

 

Mutta kun kyse on siitä, että miksi se vaimo ei pidä huolta siitä että saa ansaitsemansa kunnioituksen? Kannattaa sanoa suoraan mikä tuntuu pahalta ja mitä muutoksia toivoisi. Jos ei mene perille ja itsellä on edelleen paha olla, niin ehkä sillä suhteella ei ylipäätään ole minkäänlaista tulevaisuutta.. Ja jos vaimo kaikesta saamastaan huonosta kohtelusta huolimatta uhrautuu miehensä puolesta (leipoo jnejne) niin sitten vois kyllä rouva ottaa jo ihan aivot käteensä ja miettiä kannattaako sitä epätasa-arvoisuutta korostaa omalla toiminnallaan lisää. Mikä hiton pakko sitä ukkoa on palvella, jos se kohtelee sua kuin kynnysmattoa ja itsestäänselvyyttä?
Vieläkö sen sanon...? Kyllä; olet oman onnesi seppä Kukaan ei arvosta sitä joka ei arvosta itseään.

Ihan kesken kaiken loikkasin keskusteluun, tahtoisin tietää, miten se käytännössä tapahtuu, kun pidetään huolta, että saa ansaitsemansa kunnioituksen?

Tarkoittaa sitä, että jos se toinen ei ymmärrä kun sanon että tuo sun käytöksesi on loukkaavaa ja tuntuu musta pahalle, niin viimeinen keino on lopettaa suhde. Mä en ole erojen kannalla, mutta en myöskään sen, että jonkun pitäisi toisen kynnysmatoksi alistua. Toki valinta on oma, mutta se valittaminenkin on vähän turhaa jos on toisen tossun alle asettautunut.
Normaali länsimainen parisuhde kun perustuu kuitenkin rakkauteen, ja siihen luulisi toisen kunnoituksen kuuluvan.

 

Ihan kesken kaiken loikkasin keskusteluun, tahtoisin tietää, miten se käytännössä tapahtuu, kun pidetään huolta, että saa ansaitsemansa kunnioituksen?

Aloittaa vaikka siitä että arvostaa itse itseään.

 

Pidän liittoamme onnellisena ja tasapainoisena. Mielestäni pystyimme jotenkin "valmentautumaan" tähän pikkulapsivaiheeseenkin. Keskusteltiin kasvatuksesta yleensä, toiveista elämältä jne. Edelleen keskustelemme paljon mutta nyt alkanut kaihertaa enenevissä määrin temperamenttieromme. Minä olen se räiskyvämpi ja mies itse rauhallisuus. Mies aina tehnyt osansa kotihommista, oli kahden lapsen kanssa hoitovapaallakin vuoden, joten sinkkuelämästä en häntä voi syyttää. Kuitenkin, kun itse olen väsynyt, voin huutaa ja olla pinna kireällä. Hän usein ihmettelee miksen voi olla tyytyväinen kun lapset terveitä, kaikki hyvin jne. Tekisi mieli sanoa (lue huutaa) Hei Haloo, olen "vain" väsynyt ja kaipaan omaa aikaa, en vittuuntunut. Kun sanon että kaipaisin positiivista palautetta, hellyytä useammin ja kauniita sanoja, on vastaus aina: en osaa.. Olen sanonut että sitäkin voi opetella mutta tämä samanmoinen keskustelu käyty jo monta monta kertaa.. En muista enää koska olen kuullut : rakastan sinua Kuitenkin tiedän näin olevan ja kuulen sentään sen "niin mäkin sua".

Pitkän sepustuksen jälkeen yksi pointtini on että mies voi olla hyvä puoliso ja isä, mutta miten toisen ihmisen persoonallisuutta voi muuttaa? Ja pitäisikö muuttaa?

 

Tarkoittaa sitä, että jos se toinen ei ymmärrä kun sanon että tuo sun käytöksesi on loukkaavaa ja tuntuu musta pahalle, niin viimeinen keino on lopettaa suhde. Mä en ole erojen kannalla, mutta en myöskään sen, että jonkun pitäisi toisen kynnysmatoksi alistua. Toki valinta on oma, mutta se valittaminenkin on vähän turhaa jos on toisen tossun alle asettautunut.
Normaali länsimainen parisuhde kun perustuu kuitenkin rakkauteen, ja siihen luulisi toisen kunnoituksen kuuluvan.

No minusta tuossa ei ollut vielä mitään käytännön ohjetta millä sitä kunnioitusta saadaan, erohan ei sitä kyllä ole. No, oikeasti kyllä ymmärrän mitä tarkoitat, oli vaan minusta vähän erikoisesti sanottu, että pitää pitää huolta, että saa kunnioituksen. Se on niin abstrakti asia, kuten vaikka rakkauskin, eihän siihenkään ole mitään konstia, jolla sen saamisen voi itse taata. Sitä saa, jos toinen rakastaa, mutta jää ilman, jos ei rakasta, vaikka päällään seisois.

 

Pitkän sepustuksen jälkeen yksi pointtini on että mies voi olla hyvä puoliso ja isä, mutta miten toisen ihmisen persoonallisuutta voi muuttaa? Ja pitäisikö muuttaa?

Nimenomaan! Ihmisenhän on melkoisen vaikeaa muuttaa edes omaa käytöstään, saati sitten persoonallisuuttaan.

 

En ole kanssasi ihan samoilla linjoilla. Kirjoituksessa oli toki asiaakin.

Kirjoituksesi oli aika pitkälti miehen syyttelyä siitä, miten asiat monessa perheessä menee. Oikeastihan se näin ei ole. Kyllä tangoon aina kaksi tarvitaan ja voin kertoa, että nainen ei ole yhtään sen huonompi miehen alistaja, perheen hylkääjä, päihdeonglemainen tai uraihminen kuin mieskään. Naisen osaa on vain tuotu näkyvämmin esille, esim. juuri kotiäitiyden myötä. Valtaosassahan kuitenkin näistä perheistä, joissa lapset hoidetaan kotona, on äiti, joka kotona on.

Itse peräänkuuluttaisin perheenperustamisajankohtaa. Kun rauhassa tutustuu toiseen, elää parisuhteessa ihan rauhassa ennen lasten hankintaa, ehkä oppii tuntemaan toisen sellaisena kuin hän on.

 

Itse peräänkuuluttaisin perheenperustamisajankohtaa. Kun rauhassa tutustuu toiseen, elää parisuhteessa ihan rauhassa ennen lasten hankintaa, ehkä oppii tuntemaan toisen sellaisena kuin hän on.

Tämä on varmastikin hyvin totta. Aloimme mieheni kanssa seurustella vuonna -94 ja ensimmäinen lapsemme syntyi -04. Kovin paljon ei yllätyksiä tuonut lapsentulo, no ehkä se yllätti millä intensiteetillä mies osallistui lapsenhoitoon. Ja osallistuu vieläkin, nyt mukeloita 3.

Sen 10 vuoden aikana varmastikin ehdittiin kumpikin tarkastella miten vankka pohja suhteellamme on ja ehkäpä varmistua siitä että kyseessä on ihminen jonka kanssa haluaa sitä perhettä perustaa.

 

Tarkoittaa sitä, että jos se toinen ei ymmärrä kun sanon että tuo sun käytöksesi on loukkaavaa ja tuntuu musta pahalle, niin viimeinen keino on lopettaa suhde. Mä en ole erojen kannalla, mutta en myöskään sen, että jonkun pitäisi toisen kynnysmatoksi alistua. Toki valinta on oma, mutta se valittaminenkin on vähän turhaa jos on toisen tossun alle asettautunut.
Normaali länsimainen parisuhde kun perustuu kuitenkin rakkauteen, ja siihen luulisi toisen kunnoituksen kuuluvan.

No minusta tuossa ei ollut vielä mitään käytännön ohjetta millä sitä kunnioitusta saadaan, erohan ei sitä kyllä ole. No, oikeasti kyllä ymmärrän mitä tarkoitat, oli vaan minusta vähän erikoisesti sanottu, että pitää pitää huolta, että saa kunnioituksen. Se on niin abstrakti asia, kuten vaikka rakkauskin, eihän siihenkään ole mitään konstia, jolla sen saamisen voi itse taata. Sitä saa, jos toinen rakastaa, mutta jää ilman, jos ei rakasta, vaikka päällään seisois.

No eiköhän ne käytännön ohjeet riipu paljolti minkä tason kunnioitusongelma on. En mä toistaiseksi mikään palstaterapeutti ole
Ja tuon asian muotoilu.. No jos ei voi pitää huolta siitä että saa kunnioiusta, niin kelpaako "älä siedä huonoa käytöstä ta kohtelua toiselta". Sama asiahan se silti on?
Ja jos itse ei osaa oikein päättää ansaitsenko mä tuollaista kohtelua vai en, niin ehkä on itsetunto-ongelmakin lisäksi. Siihen on sitten ammattilaiset auttamassa