H
*huokaus*
Vieras
Täälläö on näitä yhtenään ja monia aiheet ärsyttää ja tulee kommentoitua miten sattuu mihinkin, mutta haluaisin kuitenkin yrittää selventää mieltäni, löytää ehkä vanhempia ja viisaampia ihmisiä ottamaan kantaa.
Meillä aika-ajoin tulee mitättömistä asoista kauhea sota. Itse aina teen riidassa sen virheen, että kyseenalaista miehen aiemmat sanomiset omasta asemastani ja sillä saan sen jatkuvasti suuttumaan. Miehen heikkous on se, ettei se kestä sitä, että olen pahalla tuulella ajoittain työn takia, sen takia että joku vie haluamani asunnon nenän edestä. Meillä on ollut vuoden asunnon metsästys käynnissä. Saisimme lainaa yli 200 000e, mutta kumpikaan ei halua niin kallista ottaa. Lisäksi asunnossa tulisi olla oikeanlainen pohja ja vastike tarpeeksi pieni, emme halua taloyhtiöön jossa on pihojen lakaisu palkatun huoltomiehen hommaa. Näkemyksemme tässä on siis samat. Mutta sellaisia asuntoja vaan tulee kovin vähän myyntiin ja kun tulee, joku kerkeää ensin. Meillä ei ole suhteita mihinkään välitystoimistoon.
No, koska aikaa on kulunut paljon ja harmittaa tehdä töitä todella v-mäisinä aikoina, melkein joka päivä viikossa petyn suunnattoman paljon kun ei onnista. Se purkautuu pahantuulisuutena ja kiukutteluna kaikkea kohtaan. Eilen suutuin imuroinnista, kun mies ei ollut sitä tehnyt. Aloin nalkuttamaan "enkö ansaitse mitään, onko niin, että meijen tasa-arvo on talousmenot puoliksi ja kaikki muu ja mulle sit valtaosa kotitöistä lisäksi jne." mies myönsi, että joo, eihän se oo kun kahdesti tänä vuonna imuroinut. Ja mä en oikeesti valita näistä asioista pahemmin, olen vaan pettynyt, kun se ei tee spontaanisti mitään "palkitsevaa". Olen aiemmin suoraan sanonut, että tykkään syödä ravintolas ja sellasia muita pieniä juttuja. Kyllähän mies välistä tekee ruokaa, mutta sekin on pääsääntösesti mun hommaa. Passaan kyllä liikaa, koska usein tuon ruuan suoraan eteen. Saan toki kiitoksen siitä ja kehuja.
Mutta sitten kun itselläni on huono ajanjakso, kaikki tuntuukin romahtavan. Elämä on helvettiä, jos pari viikkoa on mennyt huonosti. Ei kannata jatkaa ja sitä rataa. Korostetaan, että kuvioissa ei ole toisia osapuolia. Toki sellaista mahdollisuutta pelkään aina, koska en ole se kedon kaunein kukka ja oikeastaan valttejani on tehokkuus, hyvät kotitaloustaidot, pieni kulutus ja kiltti luonne.
Loppujen lopuksi aina käy niin, että minä joudun sovittelijan osaan, oli niin tai näin. En haluaisi luopua suhteesta, missä enimmäkseen on asiat hyvin, missä ei tarvitse pelätä väkivaltaa ja ajoittaa pitkiin aikoihin ei ole erimielisyyksiäkään. Mutta ristiriitoja tulee joskus, kaikille tulee ja koen todella suurta tuskaa, kun puhuttavassa olevasta asiasta väännetään aihe eroon.
Meillä aika-ajoin tulee mitättömistä asoista kauhea sota. Itse aina teen riidassa sen virheen, että kyseenalaista miehen aiemmat sanomiset omasta asemastani ja sillä saan sen jatkuvasti suuttumaan. Miehen heikkous on se, ettei se kestä sitä, että olen pahalla tuulella ajoittain työn takia, sen takia että joku vie haluamani asunnon nenän edestä. Meillä on ollut vuoden asunnon metsästys käynnissä. Saisimme lainaa yli 200 000e, mutta kumpikaan ei halua niin kallista ottaa. Lisäksi asunnossa tulisi olla oikeanlainen pohja ja vastike tarpeeksi pieni, emme halua taloyhtiöön jossa on pihojen lakaisu palkatun huoltomiehen hommaa. Näkemyksemme tässä on siis samat. Mutta sellaisia asuntoja vaan tulee kovin vähän myyntiin ja kun tulee, joku kerkeää ensin. Meillä ei ole suhteita mihinkään välitystoimistoon.
No, koska aikaa on kulunut paljon ja harmittaa tehdä töitä todella v-mäisinä aikoina, melkein joka päivä viikossa petyn suunnattoman paljon kun ei onnista. Se purkautuu pahantuulisuutena ja kiukutteluna kaikkea kohtaan. Eilen suutuin imuroinnista, kun mies ei ollut sitä tehnyt. Aloin nalkuttamaan "enkö ansaitse mitään, onko niin, että meijen tasa-arvo on talousmenot puoliksi ja kaikki muu ja mulle sit valtaosa kotitöistä lisäksi jne." mies myönsi, että joo, eihän se oo kun kahdesti tänä vuonna imuroinut. Ja mä en oikeesti valita näistä asioista pahemmin, olen vaan pettynyt, kun se ei tee spontaanisti mitään "palkitsevaa". Olen aiemmin suoraan sanonut, että tykkään syödä ravintolas ja sellasia muita pieniä juttuja. Kyllähän mies välistä tekee ruokaa, mutta sekin on pääsääntösesti mun hommaa. Passaan kyllä liikaa, koska usein tuon ruuan suoraan eteen. Saan toki kiitoksen siitä ja kehuja.
Mutta sitten kun itselläni on huono ajanjakso, kaikki tuntuukin romahtavan. Elämä on helvettiä, jos pari viikkoa on mennyt huonosti. Ei kannata jatkaa ja sitä rataa. Korostetaan, että kuvioissa ei ole toisia osapuolia. Toki sellaista mahdollisuutta pelkään aina, koska en ole se kedon kaunein kukka ja oikeastaan valttejani on tehokkuus, hyvät kotitaloustaidot, pieni kulutus ja kiltti luonne.
Loppujen lopuksi aina käy niin, että minä joudun sovittelijan osaan, oli niin tai näin. En haluaisi luopua suhteesta, missä enimmäkseen on asiat hyvin, missä ei tarvitse pelätä väkivaltaa ja ajoittaa pitkiin aikoihin ei ole erimielisyyksiäkään. Mutta ristiriitoja tulee joskus, kaikille tulee ja koen todella suurta tuskaa, kun puhuttavassa olevasta asiasta väännetään aihe eroon.
