parisuhde taitaa olla lopuillaan ja surettaa

[itkettää]

Me olemme uusperhe ja ongelmat alkoivat ihan kunnolla vajaa vuosi sitten kun samaan aikaan muuton kanssa syntyi vauva ja miehen lapsi muutti meille.
Tätä kuviota ollaan yritetty saada toimivaksi, mutta en onnistu siinä enää. Aina saan kuulla, miten MINUN pitää ymmärtää, opastaa, tukea tätä miehen lasta tähän perheeseen. Ja minulla oli juuri syntynyt pieni vauva ja uhmaikäinen oma lapsi siinä! Ja sitten olisi jotenkin energia ja aika pitänyt riittää tälle miehen lapselle. Koululaiselle. Ei mulla taidot ja kyvyt riittäneet, ihan terveellä pohjalla ei tämän lapsen aiemmat kotiolot ole olleet, ei voida puhua siis ns. tavallisesta lapsesta. Aika erikoinen tapaus kaiken kaikkiaan.

Yritin vaikka mitä, mutta en kertakaikkisesti ole onnistnut. Olen jo toistamiseen romahtanut tämän asetelman edessä. Ja edelleen ollaan tilanteessa, että ulkopuoliset = perheterapeutti, sekä miehen suku joka on vahvasti tässä häsläämässä mukana, on sitä mieltä että MINÄ olen se, jonka kuuluu luoda tästä perhe, jossa kaikilla on hyvä olla.
Mies ja hänen lapsensa ovat ikään kuin vastaanottavia osapuolia, eivät vastavuoroisia. eli mies ei itse tehnyt mitään, mutta nautti kullä kun elämä meni kivasti..

Nyt kysyin mieheltä, että miksi minä? miksi et sinä? se lapsihan on sinun. Tämä perhe on yhtäkaikki myös sinun perhe. Nämä kaikki lapset on sinun lapsia, mutta kaikki lapset eivät ole minun lapsia. Eikö voitaisi tehdä niin, että sinä teet tästä perheen, missä kaikiilla on hyvä olla ja homma toimii niinkuin se perheissä toimii.
Mies sanoi, ettei hän osaa.
Kysyin, että minunko se pitäisi osata? Miksi minun pitäisi?

toistan, että tämä miehen lapsi on kovin omituisesta perheestä lähtöisin, älkää siis verratko häntä omiin lapsiinne. Hän tartteisi terapiaa, on jonossa, on ollut kohta vuoden..

Minä etsin nyt kovasti asuntoa, mutta taas on kaikki hyviltä aluelta menneet. Olen taas liian myöhään liikkeellä. Soitan taas huomenna ja kysyn, miten kävi niiden asuntojen kanssa, mitä yritän saada.

 

[Pähkinä3 harmaana]

Vaikea uskoa, että perheterapeuttikin voisi niin sanoa, että sinun on tehtävä teistä perhe, onkohan hänellä oikea kuva tilanteestanne? :/ Kyllä se on kahden kauppa, parisuhde, johon kummankin osapuolen on annettava oma panoksensa. Oletteko miettineet/puhuneet miehen kanssa, mitä voisitte YHDESSÄ tehdä tälle asialle?

 

[itkettää]

Vaikea uskoa, että perheterapeuttikin voisi niin sanoa, että sinun on tehtävä teistä perhe, onkohan hänellä oikea kuva tilanteestanne? :/ Kyllä se on kahden kauppa, parisuhde, johon kummankin osapuolen on annettava oma panoksensa. Oletteko miettineet/puhuneet miehen kanssa, mitä voisitte YHDESSÄ tehdä tälle asialle?

Niin, siis minun on hyväksyttävä tuo miehen lapsi meille, ja sitä kautta tehtävä asennemuutos omassa ajattelussa. Kun asennemuutos ajattelussa tapahtuu, se näkyy myös toiminnassa, jolloin MINÄ otan perheeseen mukaan myös tämän miehen lapsen.
Tällä tavallahan se menee, vaikka terapeutti ei sitä näin pitkälle sanonutkaan, mutta se alkuasetelman, minun ajattelun muutos, johtaa siis tähän lopputulokseen jossa MINÄ teen perheen ja sen takia kaikkilla on hyvä olla ja kaikki on ah niin onnellista.

Mutta ei se miehen lapsi ole mikään esine, joka nostetaan hyllyltä samaan joukkoon tai tahdoton olio, jolle vain lapioidaan hyvää ja kaunista. Hän ottaa vastaan ja antaa takaisin, kuten ihmiset aina toimii suhteessa toiseen ihmiseen.
ja sitten on se mies, joka vain oli ja nautti MINUn aikaansaamasta hyvästä kodin ilmapiiristä.

Kumpikaan ei itse tehnyt mitään, ei tämä lapsi, ei mies. He vain ottivat vastaan. Mies siis jättää hiivatisti vastuuta minulle, vaikka kyseessä on hänen lapsensa, ja lapsi taas ei oikeasti ole kiinnostnut minusta, siis: ei hän täällä ole ja asu siksi, että minä olen täällä, vaan siksi, että hänen ISÄNSÄ on täällä !! Hän EI muuttanut MEILLE vaan ISÄNSÄ luo! Ja siinä on hurja ero!
Siinä pitäisi jonkun terapeutin jutella lapsen kanssa ja saada asennemuutos lapsessa itsessään!

On puhuttu miehen kanssa. Mutta mies sanoo, ettei osaa. Minunko sitten pitäisi?
Kaikki ihmiset, joille ollaan kerrottu, millaista lapsilla on meille tulleen "tiedon" mukaan ollut äitinsä luona kotona, ja kun kerromme ihan tapahtumia, mitä kaikkea on tuon lapsen kanssa ollut, ihan kaikki maallikot ja ammattilaiset sanoo, että lapsi tartteisi välittömästi terapiaa.

Terapeutti olen ollut minä. Kuka tavallinen ihminen jaksaa olla terapeutti 24/7? Samalla hoidat huushollin ja pienempiä lapsia? ja koko ajan yksi koululainen on perskärpäsenä selittämässä asioitaan? Ja sitten miehen suku sanoo minulle että pitää ymmärtää ja olla kärsivällinen. VOI V**ttu!