T
tiidaliina
Vieras
On alkanut tuntumaan sille, että minulla ja miehellä on aina omat menot... Ei yhteistä tekemistä oikeastaan ollenkaan, jos ei väkisin jotain keksi.
Vuoronperään mies lähtee kotoa asioille tai sitten minä. Noi asioilla käynnit on siis kavereiden näkemistä ja muita harrastuksia. Musta on jopa alkanut tuntumaan, että mies pitää lapsuudenkotiaan ja siellä olevia ihmisiä enemmän perheenään, kuin mua ja tytärtään.
Kateellisena joskus lueskelen täältä juttuja tai kuulen kavereiden kuulumisia, että on nyt käyty koko perheen kanssa jossakin ja kaikkialla liikutaan porukalla. Me ei oikeastaan ollenkaan.
Mies tuntuu ottavan lapsen mukanaolosta hirveästi stressiä ja ottaa mielummin hänelle lapsenvahdin, että me päästään kahdestaan käymään vaikka vähän kauempana kaupassa tai jossakin.
Ymmärrän kyllä miehenkin stressin, mutta pakkohan siihen on joskus tottua että lapsi on meidän mukana ja se ei olekaan enää niin helppoa kuin kahdestaan jossain käyminen. Meidän tyttö oli vauva aikana tosi vaativa autossa olija (itkua, turhautumista, rauhattomuutta.) oli todella vaikea sen kanssa lähteä mihinkään, kun automatkat jo ahdisti niin paljon. Tämäkin asia on vähän vaikuttanut siihen, ettei liikuta enää oikeastaan missään perheenä. Vaikka automatkat onnistuu jo paljon helpommin ja tyttö osaa istua rauhassa...
Me asutaan 20km päässä "kaikesta", joten ihan rattailla lähteminenkään (muualle kuin lenkille) ei onnistu.
Mulla on aika surullinen olo, kun ajaudutaan miehen kanssa kohta ihan erilleen ja haikeasti muistelen yhteisiä hetkiä, kun oli hauskaa ja tehtiin kaikkea yhdessä. Tietenkin lapsi muuttaa parisuhdetta, mutta miten mä saisin miehestä sen stressin pois kun tuntuu stressaavan lapsen kanssa liikkumista ja lähtöä jonnekin niin paljon?? Miten mä saisin miehen mukaan tähän perhe elämään, että tehtäisiin edes joskus jotain yhdessä? Ettei tämä "perheenä olo" tuntuisi hänestä jonain työsuoritukselta vaan normaalilta elämäntyyliltä.
Ähh, en tiedä tajuatteko mun pointtia, mutta käy sääliksi lastakin kun ollaan niin vähän yhdessä kaikki paikalla ja kun hänkin on vasta 1v 8kk.
Vuoronperään mies lähtee kotoa asioille tai sitten minä. Noi asioilla käynnit on siis kavereiden näkemistä ja muita harrastuksia. Musta on jopa alkanut tuntumaan, että mies pitää lapsuudenkotiaan ja siellä olevia ihmisiä enemmän perheenään, kuin mua ja tytärtään.
Kateellisena joskus lueskelen täältä juttuja tai kuulen kavereiden kuulumisia, että on nyt käyty koko perheen kanssa jossakin ja kaikkialla liikutaan porukalla. Me ei oikeastaan ollenkaan.
Mies tuntuu ottavan lapsen mukanaolosta hirveästi stressiä ja ottaa mielummin hänelle lapsenvahdin, että me päästään kahdestaan käymään vaikka vähän kauempana kaupassa tai jossakin.
Ymmärrän kyllä miehenkin stressin, mutta pakkohan siihen on joskus tottua että lapsi on meidän mukana ja se ei olekaan enää niin helppoa kuin kahdestaan jossain käyminen. Meidän tyttö oli vauva aikana tosi vaativa autossa olija (itkua, turhautumista, rauhattomuutta.) oli todella vaikea sen kanssa lähteä mihinkään, kun automatkat jo ahdisti niin paljon. Tämäkin asia on vähän vaikuttanut siihen, ettei liikuta enää oikeastaan missään perheenä. Vaikka automatkat onnistuu jo paljon helpommin ja tyttö osaa istua rauhassa...
Me asutaan 20km päässä "kaikesta", joten ihan rattailla lähteminenkään (muualle kuin lenkille) ei onnistu.
Mulla on aika surullinen olo, kun ajaudutaan miehen kanssa kohta ihan erilleen ja haikeasti muistelen yhteisiä hetkiä, kun oli hauskaa ja tehtiin kaikkea yhdessä. Tietenkin lapsi muuttaa parisuhdetta, mutta miten mä saisin miehestä sen stressin pois kun tuntuu stressaavan lapsen kanssa liikkumista ja lähtöä jonnekin niin paljon?? Miten mä saisin miehen mukaan tähän perhe elämään, että tehtäisiin edes joskus jotain yhdessä? Ettei tämä "perheenä olo" tuntuisi hänestä jonain työsuoritukselta vaan normaalilta elämäntyyliltä.
Ähh, en tiedä tajuatteko mun pointtia, mutta käy sääliksi lastakin kun ollaan niin vähän yhdessä kaikki paikalla ja kun hänkin on vasta 1v 8kk.
