M
"muuli"
Vieras
Pakko laittaa välillä toisenlainen aloitus aiheesta MASENNUS. Jos se vaikka toisi toivoa Teille jotka siellä mytereissä kamppailetta.
Kaksi vuotta siinä meni. Kaikki alkoi kuopuksen synnytyksen jälkeen. Elämäni kamalin hel**tti ja synkin aika. Vaikka olisi pitänyt nauttia vauvasta, mikään ei tuntunut miltään. Olin itsemurhan partaalla useamman kerran - tuntui vaan siltä että voimat ei yksin kertaisesti riitä, en vaan jaksa vaikka kuika tiesinkin etten niin saisi lapsilleni ja miehelleni tehdä. Tuntui kuin olisin roikkunut kuilun partaalla ja sormista vaan loppuu tunto ja halu päästää irti ottaa vallan.
Onnellinen olen kuitenkin siitä että uskalsin niellä ylpeyden ja hakea apua. Ottaa myös lääkeet avuksi vaikka se merkitsi imetyksen lopettamista. Sain lääkeet ja pääsin terapiaan. Sain purkaa tuntojani terapeutille 2 krt/vko. Suuri kiitos myös kuuluu miehelleni. Hän hoiti tuon ajan kaikki yövalvomiset (vaikka töissäkin oli), muutenkin hoiti kotia. Kun sain yöt nukuttua jaksoin nippanappa päivät. Monta päivää meni ettemme käynneet ulkona lainkaan, en vain jaksanut... Ensimmäiset lääkeetkään ei olleet oikeat. Vaihtoruljansi oli kamala, mutta onneksi jollain kumman sisulla jaksoin odottaa.
Tänään olen terve.Masennuslääkeitä jatketaan vielä 6kk varmuuden vuoksi. Unilääkeet ja rauhoittavat ovat historiaa. Tai ei, en ole terve, olen toipilas. Vielä pitää ottaa rauhallisesti ja kuunnella kehoa kunnolla; lepo on elinehto. Nyt tuntuu niiiiiiin hyvältä. Vaikka pieni peikko takaraivossa jaksaa muistuttaa "huonosta äitiydestä", koska en todellakaan ole ollut aina kovin läsnä lapsilleni. Tai olin siinä fyysisesti, mutta en henkisesti. Mutta en kai minä niin huono ole, kun kuitenkin otin lusikan käteeni ja päätin parantua? Heidän vuoksi ja mieheni vuoksi
Kaksi vuotta siinä meni. Kaikki alkoi kuopuksen synnytyksen jälkeen. Elämäni kamalin hel**tti ja synkin aika. Vaikka olisi pitänyt nauttia vauvasta, mikään ei tuntunut miltään. Olin itsemurhan partaalla useamman kerran - tuntui vaan siltä että voimat ei yksin kertaisesti riitä, en vaan jaksa vaikka kuika tiesinkin etten niin saisi lapsilleni ja miehelleni tehdä. Tuntui kuin olisin roikkunut kuilun partaalla ja sormista vaan loppuu tunto ja halu päästää irti ottaa vallan.
Onnellinen olen kuitenkin siitä että uskalsin niellä ylpeyden ja hakea apua. Ottaa myös lääkeet avuksi vaikka se merkitsi imetyksen lopettamista. Sain lääkeet ja pääsin terapiaan. Sain purkaa tuntojani terapeutille 2 krt/vko. Suuri kiitos myös kuuluu miehelleni. Hän hoiti tuon ajan kaikki yövalvomiset (vaikka töissäkin oli), muutenkin hoiti kotia. Kun sain yöt nukuttua jaksoin nippanappa päivät. Monta päivää meni ettemme käynneet ulkona lainkaan, en vain jaksanut... Ensimmäiset lääkeetkään ei olleet oikeat. Vaihtoruljansi oli kamala, mutta onneksi jollain kumman sisulla jaksoin odottaa.
Tänään olen terve.Masennuslääkeitä jatketaan vielä 6kk varmuuden vuoksi. Unilääkeet ja rauhoittavat ovat historiaa. Tai ei, en ole terve, olen toipilas. Vielä pitää ottaa rauhallisesti ja kuunnella kehoa kunnolla; lepo on elinehto. Nyt tuntuu niiiiiiin hyvältä. Vaikka pieni peikko takaraivossa jaksaa muistuttaa "huonosta äitiydestä", koska en todellakaan ole ollut aina kovin läsnä lapsilleni. Tai olin siinä fyysisesti, mutta en henkisesti. Mutta en kai minä niin huono ole, kun kuitenkin otin lusikan käteeni ja päätin parantua? Heidän vuoksi ja mieheni vuoksi
