Paljonko yksi ihminen kestää???

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kyy
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Kyy

Aktiivinen jäsen
24.04.2008
7 396
4
36
Multa kuoli isä toukokuussa yllättäen. Lisäksi tässä viimeisen vajaan 3 kk:n aikana oon kuullut varmaan 10 ihmisen kuolleen tai sairastuneen vakavasti (eivät enää toivu vaan kuolemia odotellaan). Maanantaina ystävä kertoi isänsä sairastuneen syöpään. Erittäin paha juttu. Menettänyt puhekykynsä, yms.

Mulla on kaiketi joku stressireaktio ja suodatan näitä uutisia vitsailulla. En oo edes ite tajunnu asiaa, kunnes tänään mies yhtäkkiä alkoi syyttään mua siitä, että nauran ihmisten kuolemille ja sairauksille! :o

Oon saanu myös huomata viime aikoina, että mun ehkä paras (ainakin pitkäaikaisin ja tosi läheinen) ystävä ei pidä mua itselleen tärkeänä. Tai ainakaan yhtä tärkeänä. Se loukkaa hirveästi, mutta oon yrittänyt nieleskellä tunteeni enkä oo puhunu niistä kenellekään ettei kantaudu tän ystävän korviin ja siten sit mahdollisesti pilaa meidän välejä. Tää ystävä on mun tytön kummi kuitenkin.

Nyt tuntuu etten jaksa enää. Kuinka paljon ihmiseltä vaaditaan? Nää mun ongelmat voi tuntua jostakin tosi pieniltä, mutta mulle nää on suuria asioita. Lisäksi oon sairastanut syömishäiriöö yli 10 vuotta ja nyt se on aikas akuutissa vaiheessa. Yksinkin väärä sana laukaisee ahmimis/oksennusreaktion. :/

Kiitos, jos jaksoit lukea. Pakko näitä on edes johonkin purkaa..
 
Paljon voi kestää mutta riittävästi kun tulee, jättää se jäljet.
Itse en parane koskaan, niin paljon, liian nuorena, sattui ja tapahtui. Psyyke ei varmaan koskaan palaudu normaaliksi..
 
oot vaan tullu siihen ikään, että vanhempiesi ikäluokka sairastuu ja osa sairauksista vakavia, joten myös kuoleman tapauksia sattuu. Ja isovanhempasi ainakin nyt jo kuolevat niihin sairauksiinsa jos ovat vielä elossa. Nuorempana/lapsena, et ole tuntenut sairastuneita/kuolleita niin henkilökohtaisesti, eikä sinua ole kiinnostanut sairaudet, joten ne ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ja se että tuttavapiirin tutut kuolevat näin yhtäkkiä samoihin aikoihin, on vain sattumaa.

Mullakin on lähipiirissä noin 5 tuttavaa/ystävää/sukulaista joilla vakava sairaus joista osa johtaa kuolemaan. Sitä tämä elämä on. Syntymiä ja kuolemia.
 
:hug:
Kuulostaa tutulta :/
Multa kuoli sielunsisar yllättäen alku vuodesta. Samaan syssyyn kuoli 2 sukulaista. Viimeinen elossa oleva isovanhempi on potee dementiaa ja mun mutsi hoitaa sitä (joka tuo stressiä hänen elämäänsä ja se taas välillisesti tuottaa stressiä mulle).
Lisäksi olen kuullut jatkuvasti kuolinuutisia ystäviltäni, samoin kun vakavasti sairastuneista ihmisistä.
Ystääväni kuolema aiheutti myös ketjureaktion jonka vuoksi menetin kaksi muuta ystävää (eivät kylläkään kuolleet).
Melkein sössin parisuhteenikin tämän kaiken keskellä.
Mutta mä olen jo oppinut aikaisemmin elämässäni kun oikein ahdistaa niin satavarmasti kaikki kääntää selkänsä ja sitä on ihan yksin omien murheidensa keskellä.
Mutta hammasta purren, niin sitä on ennenkin noustu.
Voimia!
 
Alkuperäinen kirjoittaja ss:
Paljon voi kestää mutta riittävästi kun tulee, jättää se jäljet.
Itse en parane koskaan, niin paljon, liian nuorena, sattui ja tapahtui. Psyyke ei varmaan koskaan palaudu normaaliksi..

Noin juuri. Sitten tietty on yksilöllistäkin kuinka pitään kukin jaksaa.

Monesti jää miettimään miten ihmeessä ihmisille voi kasaantua kaikkea mahdollista kerralla. Siis niinkin että pitkään on kaikki ollut ok ja sitten tulee murhe toisen perään...
 
Tätähän tämä on, elämä. Itselläni kutakuinkin sama tilanne,mutta vähän ajan sisällä olen menettänyt useamman läheisen.Osan yllättäenkin, nuorina. Kyllä niitä voimia aina jostain saa,ja jaksaa pitää muitakin koossa kun on pakko. Jotenkin jokainen kuitenkin tuskansa purkaa, naurusikin on osa sitä. Kyllä se siitä.Jäljet jää, mutta niin kuuluukin jäädä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Madicken04:
Alkuperäinen kirjoittaja ss:
Paljon voi kestää mutta riittävästi kun tulee, jättää se jäljet.
Itse en parane koskaan, niin paljon, liian nuorena, sattui ja tapahtui. Psyyke ei varmaan koskaan palaudu normaaliksi..

Noin juuri. Sitten tietty on yksilöllistäkin kuinka pitään kukin jaksaa.

Monesti jää miettimään miten ihmeessä ihmisille voi kasaantua kaikkea mahdollista kerralla. Siis niinkin että pitkään on kaikki ollut ok ja sitten tulee murhe toisen perään...

Juuri tätä itsekin ihmettelen.. :/
 
Mutta eikö olekin niin, että sitä niin helposti kuvittelee olevansa murheessaan yksin,ettei kenelläkään voi olla käsitystä siitä surun suuruudesta. Sitten, juuri kun kuuntelee tuubista 'oi Jumala siipeni murtuneet' ja eksyy kaksplussalle, huomaa että täällä on joku muukin juuri samoissa tunnelmissa..voimia sulle.
 
Ensinnäkin voimia :hug:

Kommentoin tuota ystävään liittyvää asiaa. Voisiko olla niin, että olet hänelle aivan yhtä rakas kuin ennenkin, mutta hänen on vain pakko saada etäisyyttä sinuun johtuen kokemastasi? Se on kovin epäreilua, mutta olen itse kokenut sentyyppisiä tilanteita puolin ja toisin. Jokaisella on kuitekin oma arki pyöritettävänään ja omat murheet. Vaikka sitä ystäville heitetään läppää muustakin ja kysellään kuulumisia niin ihminen, jolla on paha olla on "voimaimuri". Kun tapaa sellaista ihmistä niin tuntee olevansa loppuunpuristettu rätti. Paha olo säteilee tutusta ihmisestä läpi. En tarkoita, että pitäisi teeskennellä. Eikä se edes toimi.

Tämän vuoksi aikoinaan hakeuduin itse terapiaan. Jotenkin se huono energia meni enemmän sinne ja minulla oli vähitellen taas annettavaa muille ihmisille. Samoin olen kokenut läheisen ystävän kanssa, että jossain vaiheessa on otettava etäisyyttä, ettei omakin perhe kärsi ja sairastu tilanteen vuoksi.

Minä opin, että ehdotona rakkauta saa vain vanhemmiltaan ja heilläkin on oikeus kuulla minulta hyviäkin asioita välillä ja aitoa iloa. Ystävä, joka menetti traagisesti isänsä totesi, että oli kova paikka kun huomasi, että ihmiset eivät jaksanee hänen suruaan kuin ensimmäisen vuoden.

Kaikkea hyvää Sinulle!
 

Yhteistyössä