S
"soHvi"
Vieras
Hei!
Kysyisin teidän ajatuksia ja mielipiteitä ja ehkä vähän herättää keskustelua aiheeseen; erottu reilu 2 vuotta sitten, yhteiset lapset ja takaisin yhteen paluu mahdollista.
Eli olimme yhdessä n. 10 vuotta, tosin viimeiset pari vuotta oli sellaista "sinnittelyä". Erosimme lopulta todella riitaisesti. Mies sai lähestymiskiellon, oli oikeudenkäynti pahoinpitelystä ja vapaudenriistosta. Kuulostaa varmaan tosi pahalta, mutta tapahtumat ei olleet mitään "henkihieveriin hakkaamista". Lievää fyysistä ja henkistä väkivaltaa kylläkin, mikä oli minulle tuolloin todella raskasta ja vaikeaa käsitettävää ja käsiteltävää. Ystävien avulla ja puhumisella olen kuitenkin selvinnyt tapahtumista. Minulla on ollut uusia suhteita, kuten myös exälläni. Olen jatkanut elämääni enkä jämähtänyt mitenkään paikalleni murehtimaan. Lapset ovat minulle rakkainta ja tärkeintä.
Nyt on tullut tilanteita että olemme jälleen jollakin tavalla lähentyneet exän kanssa, mikä on saanut miettimään että olisiko meillä sittenkin todellista mahdollisuutta jatkaa yhtenäisenä perheenä. Kumpaakaan ei innosta mikään ns. uusioperheen rakentaminen ja lapset aina kyselevät että eikö isi ja äiti voisi palata yhteen. Suurin ongelma tässä vain on aikalailla erilaiset kasvatusperiaatteet sekä miehen äkkipikaisuus. Jollakin tavalla myös pelkään että entä jos tulee taas äkkipikaisuus hermostumis kohtauksia. Vanhempani, kaverini ja sukulaiseni eivät pidä miehestä. Tahtoisin kuitenkin vielä lisää lapsiakin ja ikääkin alkaa jo olla, ja tosiaan uusioperhe asetelma ei nnosta.
Mitä siis tehdä, antaakko vielä mahdollisuus ja koittaa perheenä elämistä vaiko antaa vain olla, onko tämä ollut suuri koetinkivi että jos tästä selvitään selvitään yhdessä loppuelämä? Luovutaanko perhe-elämästä ja parisuhteesta nykyään ihan liian helpolla, haetaanko aina vain parempaa ja parempaa ja petytään jos ei parempaa ja hienompaa elämää saakaan? Eikai kenenkään elämä koskaan ole aina helppoa?
Kysyisin teidän ajatuksia ja mielipiteitä ja ehkä vähän herättää keskustelua aiheeseen; erottu reilu 2 vuotta sitten, yhteiset lapset ja takaisin yhteen paluu mahdollista.
Eli olimme yhdessä n. 10 vuotta, tosin viimeiset pari vuotta oli sellaista "sinnittelyä". Erosimme lopulta todella riitaisesti. Mies sai lähestymiskiellon, oli oikeudenkäynti pahoinpitelystä ja vapaudenriistosta. Kuulostaa varmaan tosi pahalta, mutta tapahtumat ei olleet mitään "henkihieveriin hakkaamista". Lievää fyysistä ja henkistä väkivaltaa kylläkin, mikä oli minulle tuolloin todella raskasta ja vaikeaa käsitettävää ja käsiteltävää. Ystävien avulla ja puhumisella olen kuitenkin selvinnyt tapahtumista. Minulla on ollut uusia suhteita, kuten myös exälläni. Olen jatkanut elämääni enkä jämähtänyt mitenkään paikalleni murehtimaan. Lapset ovat minulle rakkainta ja tärkeintä.
Nyt on tullut tilanteita että olemme jälleen jollakin tavalla lähentyneet exän kanssa, mikä on saanut miettimään että olisiko meillä sittenkin todellista mahdollisuutta jatkaa yhtenäisenä perheenä. Kumpaakaan ei innosta mikään ns. uusioperheen rakentaminen ja lapset aina kyselevät että eikö isi ja äiti voisi palata yhteen. Suurin ongelma tässä vain on aikalailla erilaiset kasvatusperiaatteet sekä miehen äkkipikaisuus. Jollakin tavalla myös pelkään että entä jos tulee taas äkkipikaisuus hermostumis kohtauksia. Vanhempani, kaverini ja sukulaiseni eivät pidä miehestä. Tahtoisin kuitenkin vielä lisää lapsiakin ja ikääkin alkaa jo olla, ja tosiaan uusioperhe asetelma ei nnosta.
Mitä siis tehdä, antaakko vielä mahdollisuus ja koittaa perheenä elämistä vaiko antaa vain olla, onko tämä ollut suuri koetinkivi että jos tästä selvitään selvitään yhdessä loppuelämä? Luovutaanko perhe-elämästä ja parisuhteesta nykyään ihan liian helpolla, haetaanko aina vain parempaa ja parempaa ja petytään jos ei parempaa ja hienompaa elämää saakaan? Eikai kenenkään elämä koskaan ole aina helppoa?
