pakkomielle

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja imetyksestä?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
I

imetyksestä?

Vieras
Niin, otsikko kertoo jo lähes ""huoleni"" elikkä..
Minulle on ikäänkuin kehittynyt ""pakkomielle"" imetyksestä!
Olen tässä alkujaan kokenut kuumeet ja flunssat sekä viellä rintatulehdukset ja mieli ei voi olla virkein, ainakaan useasti...Ja väsymystäkin löytyy jonkin verran, vaikka välillä yritänkin nukkua niin seuraava päivä saattaa olla ok mutta seuraava taas ei!!
Elikkä kysymys kuuluukiin, ootteko te muut suurinpiirtein ottanu ""henkireijäksi""imetyksen..
Minulle se on vaan aivan liian tärkeä juttu ja olen joutunut tässä antamaan korviketta vauvalle rinnan lisäksi, rintatulehdus verotti ainakin osansa maidostani ,sillä alkuun riitti mainiosti...
Ja nyt minusta tuntuu että kaadan kaiken p****n mieheni niskaan ja syyllistän häntä ja itsellä entistä pahempi olo, eli voi sanoa että haluisin nauttia tästä uudesta vauvaelämästä ja eprheelämästä mutta tuntuu etten voi kun koko ajan pilaan tunnelman kotona ja muutenkin stressann....
Kertokaa jos teillä ollut taikka on samanlaisia ajtuksia/tuntemuksia!!!

 
kyllä mullakin se imetys tavalla tai toisella ""nupitti"" vaikka akoikin sujuta suht helposti. Se taitaa vaan olla niitä hormoonimyrksyjä kun tuntuu että äippä kyllä keksii sen stressin aiheen jostain, jos imetys onnistuu ni kyllä se stressi löytyy jostain muualta.
 
Aikasta samanlaisia on fiilikset. Välillä tuntuu, että meidän perheessä on minä ja tyttö. Ja joku joka käy töissä ja jolle äiti sit nalkuttaa päivän päätteeks on sit se iskä.
Olen jotenkin unohtanut täysin sen oman minän. Olen vain äiti. Aamusta iltaan. Mies on jäänyt vähän ulkopuoliseksi. Mulla ja tytöllä on omat jutut. Iskällä ja tytöllä on omat jutut, mut mulla ja miehellä on nyt hommat vähä hakusessa, että mitäs me nyt ennen tätä lapsen tuloa oikein oltiin toisillemme ja mitä me oikein tehtiin yhdessä.
Välillä vanne vähä tiukalla ja sit sitä jotenkin vaan on tytön kanssa ja keskittyy hänen hyvinvointiin, sysään miehen pois ajatuksista. Mikä lienee moinen kausi elämässä?
Niin ja siitä imetyksestä. Välillä jo nyt haikailen imetyksen perään, vaikka vielä likka tississä onkin (6kk). Kirjottelen päiväkirjaa ja yritän sinne saada tallennettua omia ajatuksia tästä hetkestä. Se on kuitenkin niin ainutkertainen vaihe äidin ja lapsen elämässä. :)
 
Joo tämmöstä puhutte ja sitten täällä ihmetelkään kun miehet eivät halua lainkaan lapsia. Miehet vähän juttelevat keskenään ja teett aikamoisen karhunpalveluksen muille naisille.
Ja rintatulehduksen jälkeen menee hetkonen, mutta maito palautuu rintoihin aivan varmasti. Aivan normaali asia tuo imetys.
 
Imetin vauvaamme hiukan reilu 6kk ja se sujui ihan ongelmitta. Mä kuitenkin huomasin vasta imetyksen lopettamisen jälkeen, miten suuri vaikutus imetyksen aikaisilla hormoneilla oli mielialaani. Silloin sitä ei tajunnut. Seksi ei maittanut yhtään, välillä ei halunnut mieheltä ollenkaan läheisyyttä ja pää oli välillä ihan juntturassa, itkukohtauksia jne. Olo oli kans välillä aika heikko kun kaikki raskauden aikana tullut paino lähti aika nopeesti vaikka söin hyvin. Mitä yritän siis sanoa on se, että ei pakkomielteisesti kannata imettää, jos se aiheuttaa suurta kitkaa parisuhteeseen. Jos se onnistuu kivuttomasti niin hyvä, mutta ei sitä väkisin kannata. Moni asia parani ainakin meidän välillämme kun lopetin imetyksen. Hormonit (e-pillerit ym) ovat aina laittaneet ainakin mun pään sekaisin. Yritä saada ainakin miehesi ymmärtämään, että tilanne ""normalisoituu"" ainakin jonkun verran jossain vaiheessa...

 
anteeksi tyhmyyteni, mutta siis esim haluttomuus voi johtua imetyksestä??? kun mua ei yhtään haluta ja mies tekis vaikka mitä (hieroo, silittää, halailee, pussailee, tekee ruokaa ym ym) jotta olis ees jotain rakastelun poikasta välillä, mutta kun mua ei haluta (tottakai me rakastellaan, mutta aika harvakseltaan), ei yhtään tippaa haluta ja piste. Ois kiva jos tähän löytyis joku selitys. On tyhmä olo itelläkin kun seksi ei maita. Koko ajan ajatellen vaan vauvaa...
P.S. piti vielä sanomani että tuo kirjotus joka alkoi että t""tuntuu että meijän perheessä on nykyään vaan kaks: minä ja vauva. Ja sitten joku joka käy töissä..."" oli ihan kun mun kirjottama... :)
 
ihan luonnollistahan se on, että äiti ja vauva elää ensimmäiset kuukaudet tiiviissä symbioosissa. pieni, avuton ihmisenalku kun tarvitsee jakamatonta huomiota! mutta vauvavaihe on loppujen lopuksi hirmu lyhyt. nyt jo tuntuu haikealta kun ajattelen että vähitellen imetys loppuu ja vauva kasvaa vähemmän riippuvaiseksi musta...
 

Similar threads

Yhteistyössä