Y
yh
Vieras
Vihdoinkin löysin ja sitten HÄVITIN elämäni miehen!
Olin päivällä tulossa lasteni kanssa kaupasta ja yritimme ylittää tietä. Odotimme että päättymätön autojono menísi ohi kunnes ritarini isolla valkoisella pakettiautolla saapui ja pysähtyi suojatien eteen ja näytti että menkää vain.
Tästä hämmästyneenä lähdin lasteni kanssa eteenpäin ja tietenkin kaaduin polvilleni siihen kadun reunassa olevaan kiveen. Rattaat ei onneksi kaatuneet mutta ostoskassi hajosi ja ostokset levisivät tielle. Arvatkaa sattuiko ja hävettikö?
Silloin isosta valkoisesta pakettiautosta hyppäsi kuin Tarzan komea pitkäpartainen mies, selvästi joku remppamies. Auttoi minut ylös, tiedusteli vointiani, keräsi tavarani maasta, paijasi meidän pientä tyttöä ja antoi taskustaan salaa pojalleni pari karkkia. Kun sanoin olevani kunnossa hän katsoi ihanilla silmillään, toivotti hyvää päivän jatkoa, hymyili vinosti, kääntyi, näytti lupsakasti keskisormea takana koko ajan torvea soittaneelle miehelle ja hävisi autonsa kanssa. Tämä oikeasti tapahtui parissa sekunnissa, enkä ehtinyt ajatella mitään.
Tiedän miltä ällösiirapilta tämä kuulostaa, mutta tämmöistä tunnetta minulla ei ole ainakaan 10 vuoteen ollut, sydän läpättää ja mietin koko ajan miksen tajunnut kiittää ja antaa puhelinnumeroani. Siinä olisi oikea mies minulle, vihdoinkin ja isäksi lapsilleni.
Yritän ajatella asiaa järjellä, ettei siitä olisi kuitenkaan mitään tullut ja etten voi rakastua muutamassa sekunnissa, mutta...
Mitä siitä olisi voinutkaan tulla?
En saa rauhaa, miten löydän sen miehen? Autossa oli jonkin yrityksen nimi, mutten tyhmänä sitäkään lukenut. AAAAAARGH.
Sanokaa jotain mikä saa minut rauhoittumaan...
Olin päivällä tulossa lasteni kanssa kaupasta ja yritimme ylittää tietä. Odotimme että päättymätön autojono menísi ohi kunnes ritarini isolla valkoisella pakettiautolla saapui ja pysähtyi suojatien eteen ja näytti että menkää vain.
Tästä hämmästyneenä lähdin lasteni kanssa eteenpäin ja tietenkin kaaduin polvilleni siihen kadun reunassa olevaan kiveen. Rattaat ei onneksi kaatuneet mutta ostoskassi hajosi ja ostokset levisivät tielle. Arvatkaa sattuiko ja hävettikö?
Silloin isosta valkoisesta pakettiautosta hyppäsi kuin Tarzan komea pitkäpartainen mies, selvästi joku remppamies. Auttoi minut ylös, tiedusteli vointiani, keräsi tavarani maasta, paijasi meidän pientä tyttöä ja antoi taskustaan salaa pojalleni pari karkkia. Kun sanoin olevani kunnossa hän katsoi ihanilla silmillään, toivotti hyvää päivän jatkoa, hymyili vinosti, kääntyi, näytti lupsakasti keskisormea takana koko ajan torvea soittaneelle miehelle ja hävisi autonsa kanssa. Tämä oikeasti tapahtui parissa sekunnissa, enkä ehtinyt ajatella mitään.
Tiedän miltä ällösiirapilta tämä kuulostaa, mutta tämmöistä tunnetta minulla ei ole ainakaan 10 vuoteen ollut, sydän läpättää ja mietin koko ajan miksen tajunnut kiittää ja antaa puhelinnumeroani. Siinä olisi oikea mies minulle, vihdoinkin ja isäksi lapsilleni.
Yritän ajatella asiaa järjellä, ettei siitä olisi kuitenkaan mitään tullut ja etten voi rakastua muutamassa sekunnissa, mutta...
Mitä siitä olisi voinutkaan tulla?
En saa rauhaa, miten löydän sen miehen? Autossa oli jonkin yrityksen nimi, mutten tyhmänä sitäkään lukenut. AAAAAARGH.
Sanokaa jotain mikä saa minut rauhoittumaan...
