Paha olla – henkinen väkivalta

["surumieli"]

Taas se tuli, ryöpsähtävä epäilys ja mustasukkaisuus. Ensin on tyyntä, elämä sujuu hyvin ja voin käpertyä kainaloon, olla rakas ja rakastaa. Sitten näen että pilvet alkavat kertyä mieheni pään päälle. Hänestä tulee ärtyisämpi ja hän huokailee raskaasti. On äreämpi lapsille. Meillä ei ole ollut tarpeeksi aikaa yhdessä, olen kieltäytynyt seksistä tai olen ollut liian paljon poissa kotoa. Tai olen jutellut väärän henkilön kanssa. Sitten, joku ilta, se taas tulee, kuin musta varjo, kuin tiheä sumu jonka läpi ei näe. Epäilykset, kyselyt, syytökset. Niin kauan että hän saa minut murtumaan, sanomaan asiat joita hän odottaa. Kunnes itken ja huudan, ahdistun ja alistun. Muutaman tunnin kuluttua tai viimeistään seuraavana päivänä on vuorossa anteeksipyynnöt, surkuttelu siitä miten taas kilahti ja miten on hullu, itsesyytökset. Annan anteeksi, taas kerran. Miehen mieli paranee, kaikki on hyvin ja hän jatkaa elämäänsä selvästi "puhdistuneena" raskaista aatoksistaan.

Sydän on taas murtunut vähän pahemmin, tunnen vain raskaan möykyn rinnassani. Masentaa, kaikki tuntuu todella raskaalta ja turhalta, synkältä. En voi kertoa kenellekään, koska minulla ei ole ketään. En ole aikoihin uskaltanut lähteä yksin kenenkään (vanhan) ystävän luo, sillä en jaksa sitä epäilysten taakkaa ja mahdollista räjähdystä sen jälkeen. En voi puhua kenellekään puhelimessa, koska hän haluaa tietää kenelle soittelen, jos sattuu samaan aikaan soittamaan kun olen puhelimessa. Kaikki aika joka on häneltä pois, aiheuttaa ärtymystä.

 

[eitajuataas]

Aika kamalaa näyttää lapsille tuolleinen perhemalli. Et kai vain selittele itsellesi, etteivät lapset muka huomaa mitään. Jos et itsestäsi välitä, niin ainakin lasten hyvinvoinnin pitäisi olla huolenasi.

 

["a p"]

Mitä mä teen.. Mitä mä teen... Riidat on yleensä lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Kummalle hullulle lapset annetaan? Minä olen käynyt terapiassa, syönyt lääkkeitä masennukseen ja saanut mielialahäiriödiagnoosin. Olen syyttänyt itseäni vaikka nyt alan tajuta, että kaikki masennukseni ja mielialaongelmani ovat lauenneet tämän parisuhteen ongelmista.

Jos menetän lapset, se on sama kuin kuolema mulle. Ja kun ne rakastaa mua niin paljon, ilman heitä en edes olisi enää tässä maailmassa. Tuleeko lapsista samanlaisia hulluja kuin vanhemmistaan? Jos heidät hylätään, miten se rikkoo heidät? Kuinka voin heidät pelastaa?

 

[eitajuataas]

Nykyään on usein 50-50 systeemi eli kumpikaan vanhempi ei menetä lapsia, eivätkä lapset vanhempiaan.

 

["a p"]

Onko kellään kokemusta terapiasta tällaisessa? Siis, että mies kävisi terapiassa, voisiko sieltä löytyä apu vai onko toivotonta ajatellakaan? Minä kuitenkin rakastan häntä – sitä miestä, joka hän on normaalitilassaan, sitä johon rakastuin. Ja tiedän, että hän hajoaisi lopullisesti palasiksi erosta.

 

[viera---s]

Suosittelen ottamaan yhteyttä lähimpään turvakotiin ja varaamaan keskusteluajan. Väkivallan muotoja on paljon ja myös mainitsemasi henkinen. Yleensä tilannetta saadaan haltuun myös, jos väkivallan kohde hakee apua ja saa neuvoja selvitä tilanteista.

Minä tein niin, se todellakin kannatti, ja elämämme parani huomattavasti. Löysin keinoja, jotka auttoivat olemaan alistumatta ja myös ottamaan tilannetta haltuun toimivilla keinoilla.

Sinun ei tarvitse ottaa vastaan huonoa käytöstä mieheltäsi. Mutta jos hän on niin hankala kuin kuvailet, niin kohdista puheesi häneen sitten kun saat apua miten asiasi hänelle kannattaa sanoa.

Voimia eteenpäin! Ja käy vaikka ensin lukemassa tämä https://www.turvakoti.net/site/?lan=1&page_id=84