Miun kysymys liittyy lapsen tarhaan jättämiseen ja siihen kamalaan huutoon mikä sinne jää, kun äiti / isä lähtee töihin...
Eli siis. Tarina alkaa tammikuusta -07 kun lapsemme aloittivat päiväkodin. Tytön (tuolloin 3.5v) kanssa ei ollut mitään ongelmia, hän jäi joka päivä kiltisti tarhaan ja odotti jo illalla uutta tarhapäivää.
Mutta poika! Poikamme oli 2v, kun meni ensimmäisen kerran päiväkotiin. Ja itkuhan siinä tuli, kun olisi pitänyt jäädä vieraitten tätien ja lasten kanssa päiväksi sinne. Onneksi sisko oli samassa ryhmässä ja se hieman helpotti pojan eroahdistusta (tai mitä se nyt olikaan). Itkuja kesti n 5 viikkoa, kunnes ykskaks kaikki muuttui: poika jäi aina oikein mielellään päiväkotiin.
Nyt sitten kesäkuukausina on ollut tuhat ja yksi erilaista sijaista hoitopaikassa ja siskoa ollaan siirtämässä isompien lasten ryhmään.
2 viime viikkoa ovat olleet yhtä helvettiä, ainakin äidin näkökulmasta: poika huutaa ettei halua jäädä tarhaan, roikkuu kaulassa, itkee ja huutaa äitiä... Jätä siinä nyt sitten lapsi hoitotädille ja lähde töihin...Meinaa tulla itku itseltäkin...
Lapset ovat sentään vessareissuilla ja ulkoiluaikoina nähneet toisiaan ja silloin kuulemma ovat leikkineet yhdessä.
Nyt tänään ovat ensimmäistä kertaa eri puolilla taloa eivätkä näe koko päivänä toisiaan. Ja aamulla oli taas aivan kamala huuto...
Kysymykseni siis kuuluu: Loppuuko tämä sydäntäraastava itku ja huuto koskaan?? Ajattelen, että kyllä se lapsi taas ajan kanssa sinne sopeutuu jäämään...mutta silti...en jaksa olla ajattelematta olenko huono äiti, kun lapsen sillä tavalla "hylkään".
Ja voikohan tästä jäädä lapselle jonkinlaisia traumoja...?
Olen jo ehtinyt ajatella perhepäivähoitopaikan etsimistä ja jopa virkavapaan ottamista töistä...mutta sekään ajatus ei kuulosta hyvältä: joskushan sen pojan on kuitenkin äidistään osattava irtautua...edes 8h päivässä...
No johan tuli tekstiä. Mutta jos jollain on vastaavia kokemuksia, voisitko kertoa kuinka niistä on selvitty ja onko lapsesta (ja vanhemmista) kasvanut ihan järkipäisiä kansalaisia...
Eli siis. Tarina alkaa tammikuusta -07 kun lapsemme aloittivat päiväkodin. Tytön (tuolloin 3.5v) kanssa ei ollut mitään ongelmia, hän jäi joka päivä kiltisti tarhaan ja odotti jo illalla uutta tarhapäivää.
Mutta poika! Poikamme oli 2v, kun meni ensimmäisen kerran päiväkotiin. Ja itkuhan siinä tuli, kun olisi pitänyt jäädä vieraitten tätien ja lasten kanssa päiväksi sinne. Onneksi sisko oli samassa ryhmässä ja se hieman helpotti pojan eroahdistusta (tai mitä se nyt olikaan). Itkuja kesti n 5 viikkoa, kunnes ykskaks kaikki muuttui: poika jäi aina oikein mielellään päiväkotiin.
Nyt sitten kesäkuukausina on ollut tuhat ja yksi erilaista sijaista hoitopaikassa ja siskoa ollaan siirtämässä isompien lasten ryhmään.
2 viime viikkoa ovat olleet yhtä helvettiä, ainakin äidin näkökulmasta: poika huutaa ettei halua jäädä tarhaan, roikkuu kaulassa, itkee ja huutaa äitiä... Jätä siinä nyt sitten lapsi hoitotädille ja lähde töihin...Meinaa tulla itku itseltäkin...
Lapset ovat sentään vessareissuilla ja ulkoiluaikoina nähneet toisiaan ja silloin kuulemma ovat leikkineet yhdessä.
Nyt tänään ovat ensimmäistä kertaa eri puolilla taloa eivätkä näe koko päivänä toisiaan. Ja aamulla oli taas aivan kamala huuto...
Kysymykseni siis kuuluu: Loppuuko tämä sydäntäraastava itku ja huuto koskaan?? Ajattelen, että kyllä se lapsi taas ajan kanssa sinne sopeutuu jäämään...mutta silti...en jaksa olla ajattelematta olenko huono äiti, kun lapsen sillä tavalla "hylkään".
Ja voikohan tästä jäädä lapselle jonkinlaisia traumoja...?
Olen jo ehtinyt ajatella perhepäivähoitopaikan etsimistä ja jopa virkavapaan ottamista töistä...mutta sekään ajatus ei kuulosta hyvältä: joskushan sen pojan on kuitenkin äidistään osattava irtautua...edes 8h päivässä...
No johan tuli tekstiä. Mutta jos jollain on vastaavia kokemuksia, voisitko kertoa kuinka niistä on selvitty ja onko lapsesta (ja vanhemmista) kasvanut ihan järkipäisiä kansalaisia...