pääseekö tästä koskaan yli?

Omasta keskenmenosta on jo kolme kuukautta mutta silti itken vielä usein ikävääni.
Menetin viikolla 21+4 omat kaksospoikani A painoi 600g ja B 400g.
Olin käynyt rakenneultrassa jossa kaikki oli hyvin ja sain kuvan jossa vauvojen nenät näkyi. Todettiin tosin että minulla oli liikaa lapsivettä illalla lähdin sairaalaan koska olin kärsinyt selkäkivuista ja oli sietämätön olo. Sairaalassa kun pääsee lääkärin luo niin totesi kohdun suun olevan auki ja että menee kesken. Molempien sydämmet sykkivät vielä silloin. Menin sisälle seitsemältä ja joskus yhdentoista aikoihin pojat syntyivät.
Pojat syntyivät ihan normaalisti sattui onneksi tosi ihana kätilö.
A syntyi elossa ja itki teki tosi pahaa kun ei pystynyt auttaan toista vaiks ois vaan halunnu ottaan syliin ja todeta kaiken olevan hyvin. B oli kuollut synnytyksen aikana koska oli muutenkin heikompi veljeään.

Poikien olisi nyt pitänyt syntyä ja nää päivät on tuskaa...
Tutut jotka oli samaan aikaan raskaana ovat saaneet lapsensa ja yksi saa kolmannen lapsensa syksyllä. Tuntuu pahalta miksi muut miksen minä?
Vaikka tiedän ettei vika ollut minussa ja näitä sattuu niin silti en halua hyväksyä.
Mulle jäi raskaudesta vaan raskausarvet koska oli paljon vettä niin oli kunnon vauva vatsakin jo.

Läheiset tuntuu jo unohtaneen koko asian ja oon yksin.

Alkaa voimat loppua ei jaksais enää itkeäkkään

 

:hug: ei siitä varmasti hetkeen yli pääse eikä ole tarviskaan. Toivottavasti sulla on joku jolle puhua asiasta. Koita jaksaa, varmaan kannattaa myös netistä etsiä vertaistukea. Voimia sulle!

 

Mä en osaa sanoa oikein mitään lohduttavaa sanaa. Nuo hetket, kun vauvojen olis oikea määräaika syntyä, on varmasti todella raskaat. Ja tästä varmasti vielä seuraava vuosikin tulee hyvin paljon muistoja mieleen. Mutta hyvä on itkeä ja surra sitä asiaa pois mielestä. Ammattiapua on myös tarjolla ja sitä kannattaa käyttää. En osaa oikein sanoa mitään, enkä varmasti edes täysin ymmärtää, että kuinka kovasti tuo sattuu. Tai ymmärtää niinkin, mutta asettua täysin toisen asemaan... Sehän on pahinta mitä voi olla, kun menettää lapsensa. Varsinkin tämä laskettu aika ja kun toisilla on ne vauvat nyt sitten on todella rankkaa. Ehkä sinun pitäis puhua myös niille toisille äideille, kuinka pahalta sinusta tuntuu, että hekin ymmärtäisivät, että ei ole aina niin helppoa olla tekemisissä ja iloita toisten vauvoista...?

 

:hug: Kukaan ei voi viedä tuskaasi pois sanoilla, eikä ole mitään mikä veisi kauas kaipuun.
En voi varmasti ymmärtää miltä sinusta tuntuu, kun en ole ikinä elänyt sinun kengissäsi, mutta Oman lapsen kuolemasta tuskin koskaan pääsee yli, siitä kivusta, mutta sen kanssa varmasti oppii ajan kanssa elämään.
Toivon sulle kauhean paljon voimia. :hug: :hug:
Laskettu aika, se taianomainen päivä, tuntuu varmasti todella pahalta..
on kai sinulla ihmisiä joille puhua????

 

Voih, niin vaikeita asioita, miksi joillakin elämä kohtelee niin rankasti Paljon voimia sinulle :hug: :heart:

 

Olen todella pahoillani menetyksestäsi :'( :hug:

 

Kyyneleet tulivat silmiini lukiessasi betty86 tarinaasi... :hug: Paljon voimia sinulle!

Minäkin menetin enkelivauvani pari kuukautta sitten, lapsi oli meidän ensimäisemme. Välillä on päiviä, että jaksaa paremmin, väliin taas tuntuu niin pahalta. Sydäntä riistää, kun näkee muita odottavia äitejä, kun ajattelee, että niin se olisi minullakin pitänyt olla...

Me kaikki reagoimme suruun niin yksilöllisesti, jokaisella paraneminen vie oman aikansa ja jokaisella on oma tapansa selviytyä surun keskellä. Itselläni toivo uudesta raskaudesta auttaa jaksamaan eteenpäin, mutta enkelivauvan menetys on silti henkisesti raskasta. Kuitenkin vauvan menetykselle tulisi antaa oma suruaikansa edes yrittämättä unohtaa. Eikä yhtään menetystä voi unohtaa, ne vain muuttuvat osaksi elämää.

 

:hug:
Anna itsellesi aikaa surra.

Minä olen menettänyt kaksi lastamme. Ensimmäinen syntyi rv26 2005 ja toinen syntyi rv21. Jälkimmäisestä on vasta kuukausi. Myös minä olen käynyt samat kysymykset läpi uudestaan ja uudestaan...miksi minä? Mitä olen tehnyt väärin kun ansaitsen tämän? Olenko huono ihminen? Varmasti me kaikki jotka ovat pienensä menettäneet miettivät näitä kysymyksiä. meillä ei ole eläviä lapsia, mutta olen saanut voimaa jatkaa eteenpäin toisista asioista. Elämän on vaan jatkuttava vaikka kuinka pahaa tekee ja haluaa luovuttaa.
Mutta nämä 2 pientä lasta tulevat aina olemaan osa sinua ja miestäsi. He tulevat aina olemaan rakkaat lapsenne jotka teitä vartioi valkeiden pilvien päällä poissa maailman julmalta kohtelulta.
:hug:

 

Poikia ei ole haudattu mutta käyn isäni haudalla siellä on heille enkelit ja se helpottaa oloa.
On mulla ihmisiä joille puhua mutta ei ketään ketä ois saman kokenut ja ei oo miestäkään joka lohduttais kun keskenmenon jälkee tuli erokin. Päivä kerrallaan eteenpäin niin kai tää tästä joskus laantuu.

Kiitos lämpimistä sanoistanne!!

 

Poikia ei ole haudattu mutta käyn isäni haudalla siellä on heille enkelit ja se helpottaa oloa.
On mulla ihmisiä joille puhua mutta ei ketään ketä ois saman kokenut ja ei oo miestäkään joka lohduttais kun keskenmenon jälkee tuli erokin. Päivä kerrallaan eteenpäin niin kai tää tästä joskus laantuu.

Kiitos lämpimistä sanoistanne!!

Jos haluat jutella niin minulle voit laittaa yv:tä. On helpompi kertoa asioista kun tietää, että toinen ihminen on kokenut saman. :hug:

 

Lämmin :hug: ja osanottoni menetyksiesi johdosta BETTY86

Tuttu tunne tuo että lähellä kyllä ihmisiä mutta silti on surussaan kovin yksin.Itse menetin pikkuiseni rv 20+3 ja tänään tapahtuneesta tasan kaksi kuukautta.Surusta tuskin koskaan pääsee kokonaan mutta jos opimme edes elämään sen kanssa, elämä voi joskus taas näyttää valoisammalta.

Minullekin voit halutessasi laittaa yv:ä,
Valkovuokko