Ote keskeneräisestä novellistani..
Kirkkaiden auringonsäteiden porautuessa puoliavointen sälekaihtimien välistä suoraan silmiini, avaan tiiliskiven painoiset luomeni. Silmiäni kirvelee ja kuvittelen niiden olevan vähintään yhtä punaiset kuin sydämet
uusissa paneeliverhoissani. Tuijotan hetken verhoissa toistuvia punaisia sydänkuvioita, joiden sisällä on pieni valkoinen sydän, kunnes vavahdun tuntemattomaan matalaan äännähdykseen. Edes vilkaisematta viereeni käännyn sängyssä selälleni ja huomaamatta jään tarkkailemaan katossa olevien pitkien lautojen lukuisia tummia oksanpaikkoja. Huokaisen äänettömästi ja mietin hiljaa mielessäni, että tähänkö tilanteeseen olen taas itseni saanut. Vieras mies vieressäni ja muisti koko edellisestä illasta täysin pyyhkiytynyt. Viime viikonloput ovat toistaneet itseään. Samassa pahaa aavistamattani karvainen käsi siirtyy vatsalleni ja kuulen uneliaat sanat "hyvää huomenta". Yhtäkkiä oloni valtaa ahdistuneisuus ja häpeä. Ääni kuulostaa pelottavan tutulta. En saa kerättyä voimia kääntämään päätäni vaan jään hiljaa yhä edelleen tuijottamaan kattoa. Siinä samassa luomeni painuvat taas kiinni ja nukahdan.
Kiitos ja anteeksi ovat maailman yleisimmät sanat, joita arvellaan ihmisen sanovan ja kuulevan eniten elämänsä aikana. Itse henkilökohtaisesti olen lyhyen elämäni aikana kuullut eniten väittettä "lapsuus ja nuoruus ovat elämän helpointa aikaa". Väite on mielestäni niin ironinen ja niin väärässä kuin olla ja vaan voi. Monet lapset ja varsinkin nuoret pähkäilevät kaiken aikaa niin isoja ja tärkeitä asioita mielessään, että heidän aivojensa kapasitteetti ei ole edes vielä valmis vastaanottamaan saati käsittelemään moisia.
Kuulun niihin onnellisiin, jotka ovat saaneet viettää normaalin ja hyvän lapsuuden. Näin vanhempana sitä miettii, että omat vanhemmat olisivat voineet tietyt asiat hoitaa toisella tavalla, mutta kuten sananlaskukin sanoo "kukaan ei ole täydellinen". Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen ja saan todellakin paiskia töitä, jotta voin antaa omille tuleville lapsille edes sadasosan siitä hyvästä, jota vanhempani minulle antoivat.
Synnyin marraskuussa harmauteen perheemme ensimmäisenä lapsena. Noin vuoden iässä sain pikkuveljen ja vasta aika paljon myöhemmin nelihenkinen perheemme sai vielä yhden uuden perheenjäsenen. Olen siis vanhin lapsi ja ainoa tyttö, joten arvata saattaa, että odotukset suhteeni ovat olleet korkealla. Ala -ja yläasteen loistinkin kiitettävin arvosanoin, mutta lukio ei sitten sujunutkaan aivan suunnitelmien mukaan, mutta siitä enemmän myöhemmin. Mielestäni olen ollut melko helppo teini. En niinkään ollut kavereiden vietävissä, vaikka teinkin asioita, joita oli pakko tehdä, koska muutkin tekivät. Vanhempani pitivät kaiken aikaa yllä tietynlaista kuria, mutta tuo valvova silmä ei aina joka puolelle yltänyt.
Elämäni koki täydellisen muodonmuutoksen siirtyessäni lukioon. Uusi paikkakunta, uudet oppilaat ja oppiaineet olivat shokki ja niihin soluttautuminen vei aikansa. Ensijärkytyksestä selviäminen oli vaikeaa ja se tuskin ratkesi koskaan. Välinpitämättömyys, masennus, rikkoutuneet parisuhteet, menetetyt ystävät, yhden illan suhteet höystettynä kotoa tulleella painostuksella oli minulle yksinkertaisesti liikaa. Pian huomasin viihtyväni kotona tai missä tahansa paremmin kuin koulussa. Opiskeltavat aineet tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta, jo pelkästään kouluun meneminen oli tuskan ja kyyneleiden takana. Minulle tuli pelko koko koulua kohtaan. Iltaisin itkin itseni uneen. Itkin, koska olin pettynyt itseeni ja ennen kaikkea itkin, koska olin pettänyt vanhempieni odotukset tulevasta ylioppilaasta. Aamuisin olin niin voimaton etten meinannut saada itseäni sängystä ylös. Usein jäinkin peiton alle koko päiväksi. Edes koulusta pois oleminen ei tuntunut niin pahalta, kuin se, että kukaan ei huomannut pahaa oloani. Olin aivan yksin. Yksin tuossa tuntemattomassa pimeydessä, jossa ei ollut ripaustakaan valoa tai toivoa. Ulospäin varmasti vaikutin erittäin tasapainoiselta, mutta sisälläni myllersi vuosisadan myrsky. Pelkäsin tulevani hulluksi.
Ennen kaikkea koulumenestykseni tai pikemminkin sen puute huomattiin. Lukuisat soitot koulusta saivat vanhempani liikkeelle. Minun oli ensin vaikea puhua asiasta, koska en itsekään osannut kertoa, mikä minua vaivasi. Minua ei särkenyt tai sattunut mihinkään konkreettiseen, olin henkisesti loppu. En osannut muodostaa sanoja siitä, miltä minusta tuntui. Hetken halusin vain hävitä.
Kuin tilauksesta koin valon pilkahduksen pimeässä tunnelissani. Tapasin elämäni miehen. Rakastin, palvoin ja kunnioitin häntä enemmän kuin mitään. Parisuhteen vakavoituessa aloin vähitellen jopa kunnioittamaan ja arvostamaan itseänikin. Tuolloin sain revittyä itseni pohjalta kohti parempaa. Hetken elämäni näytti vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta, enkä olisi koskaan uskonut, että se joskus loppuisi. Väärässä olin.
Seurustelumme päättyi vuoden jälkeen. Tulin jätetyksi vasten tahtoani. Se oli kova paikka minulle ja kohonneelle itsetunnolleni. Vähitellen päivä kerrallaan valuin takaisin pimeään tilaan, jossa seinät kaatuivat päälleni. Kuvittelin kuitenkin, että ainut tie tästä eteenpäin on ylös. Kuten aikaisemmin, olin väärässä - niin väärässä. Marraskuun 7. päivä kuulin elämäni ihanimman ja samalla kauheimman uutisen. Olin raskaana. Kamppailin tuolloin kirjaimellisesti elämän ja kuoleman välisillä kysymyksillä. Yhä edelleen tästä kirjoittaessani kyyneleet vierivät silmiini, vaikka näin jälki käteen ajatellen tein ainoan ja oikean ratkaisun. Eli päätin olla pitämättä lasta. Se oli tämän hetkisen elämäni vaikein päätös, josta varmasti monet tuomitsevat. Itse kuitenkin tiedän, että näin on parempi ennen kaikkea lapsen kannalta.
Avaan silmäni ja näen edelleen punavalkoiset sydänkuviot paneeliverhoissa. Hapuilen kädellä vierustaani, avaan silmäni ja huokaisen. Tuijotan autuaana katossa olevia oksanpaikkoja ja olen onnellinen. Kaikki se painajainen on taakse jäänyttä elämää ja nyt olen rakkautta ja onnistumista pursuava nuori nainen. Ja ennen kaikkea kuukauden päästä ihanan poikavauvan äiti.
Kirkkaiden auringonsäteiden porautuessa puoliavointen sälekaihtimien välistä suoraan silmiini, avaan tiiliskiven painoiset luomeni. Silmiäni kirvelee ja kuvittelen niiden olevan vähintään yhtä punaiset kuin sydämet
uusissa paneeliverhoissani. Tuijotan hetken verhoissa toistuvia punaisia sydänkuvioita, joiden sisällä on pieni valkoinen sydän, kunnes vavahdun tuntemattomaan matalaan äännähdykseen. Edes vilkaisematta viereeni käännyn sängyssä selälleni ja huomaamatta jään tarkkailemaan katossa olevien pitkien lautojen lukuisia tummia oksanpaikkoja. Huokaisen äänettömästi ja mietin hiljaa mielessäni, että tähänkö tilanteeseen olen taas itseni saanut. Vieras mies vieressäni ja muisti koko edellisestä illasta täysin pyyhkiytynyt. Viime viikonloput ovat toistaneet itseään. Samassa pahaa aavistamattani karvainen käsi siirtyy vatsalleni ja kuulen uneliaat sanat "hyvää huomenta". Yhtäkkiä oloni valtaa ahdistuneisuus ja häpeä. Ääni kuulostaa pelottavan tutulta. En saa kerättyä voimia kääntämään päätäni vaan jään hiljaa yhä edelleen tuijottamaan kattoa. Siinä samassa luomeni painuvat taas kiinni ja nukahdan.
Kiitos ja anteeksi ovat maailman yleisimmät sanat, joita arvellaan ihmisen sanovan ja kuulevan eniten elämänsä aikana. Itse henkilökohtaisesti olen lyhyen elämäni aikana kuullut eniten väittettä "lapsuus ja nuoruus ovat elämän helpointa aikaa". Väite on mielestäni niin ironinen ja niin väärässä kuin olla ja vaan voi. Monet lapset ja varsinkin nuoret pähkäilevät kaiken aikaa niin isoja ja tärkeitä asioita mielessään, että heidän aivojensa kapasitteetti ei ole edes vielä valmis vastaanottamaan saati käsittelemään moisia.
Kuulun niihin onnellisiin, jotka ovat saaneet viettää normaalin ja hyvän lapsuuden. Näin vanhempana sitä miettii, että omat vanhemmat olisivat voineet tietyt asiat hoitaa toisella tavalla, mutta kuten sananlaskukin sanoo "kukaan ei ole täydellinen". Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen ja saan todellakin paiskia töitä, jotta voin antaa omille tuleville lapsille edes sadasosan siitä hyvästä, jota vanhempani minulle antoivat.
Synnyin marraskuussa harmauteen perheemme ensimmäisenä lapsena. Noin vuoden iässä sain pikkuveljen ja vasta aika paljon myöhemmin nelihenkinen perheemme sai vielä yhden uuden perheenjäsenen. Olen siis vanhin lapsi ja ainoa tyttö, joten arvata saattaa, että odotukset suhteeni ovat olleet korkealla. Ala -ja yläasteen loistinkin kiitettävin arvosanoin, mutta lukio ei sitten sujunutkaan aivan suunnitelmien mukaan, mutta siitä enemmän myöhemmin. Mielestäni olen ollut melko helppo teini. En niinkään ollut kavereiden vietävissä, vaikka teinkin asioita, joita oli pakko tehdä, koska muutkin tekivät. Vanhempani pitivät kaiken aikaa yllä tietynlaista kuria, mutta tuo valvova silmä ei aina joka puolelle yltänyt.
Elämäni koki täydellisen muodonmuutoksen siirtyessäni lukioon. Uusi paikkakunta, uudet oppilaat ja oppiaineet olivat shokki ja niihin soluttautuminen vei aikansa. Ensijärkytyksestä selviäminen oli vaikeaa ja se tuskin ratkesi koskaan. Välinpitämättömyys, masennus, rikkoutuneet parisuhteet, menetetyt ystävät, yhden illan suhteet höystettynä kotoa tulleella painostuksella oli minulle yksinkertaisesti liikaa. Pian huomasin viihtyväni kotona tai missä tahansa paremmin kuin koulussa. Opiskeltavat aineet tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta, jo pelkästään kouluun meneminen oli tuskan ja kyyneleiden takana. Minulle tuli pelko koko koulua kohtaan. Iltaisin itkin itseni uneen. Itkin, koska olin pettynyt itseeni ja ennen kaikkea itkin, koska olin pettänyt vanhempieni odotukset tulevasta ylioppilaasta. Aamuisin olin niin voimaton etten meinannut saada itseäni sängystä ylös. Usein jäinkin peiton alle koko päiväksi. Edes koulusta pois oleminen ei tuntunut niin pahalta, kuin se, että kukaan ei huomannut pahaa oloani. Olin aivan yksin. Yksin tuossa tuntemattomassa pimeydessä, jossa ei ollut ripaustakaan valoa tai toivoa. Ulospäin varmasti vaikutin erittäin tasapainoiselta, mutta sisälläni myllersi vuosisadan myrsky. Pelkäsin tulevani hulluksi.
Ennen kaikkea koulumenestykseni tai pikemminkin sen puute huomattiin. Lukuisat soitot koulusta saivat vanhempani liikkeelle. Minun oli ensin vaikea puhua asiasta, koska en itsekään osannut kertoa, mikä minua vaivasi. Minua ei särkenyt tai sattunut mihinkään konkreettiseen, olin henkisesti loppu. En osannut muodostaa sanoja siitä, miltä minusta tuntui. Hetken halusin vain hävitä.
Kuin tilauksesta koin valon pilkahduksen pimeässä tunnelissani. Tapasin elämäni miehen. Rakastin, palvoin ja kunnioitin häntä enemmän kuin mitään. Parisuhteen vakavoituessa aloin vähitellen jopa kunnioittamaan ja arvostamaan itseänikin. Tuolloin sain revittyä itseni pohjalta kohti parempaa. Hetken elämäni näytti vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta, enkä olisi koskaan uskonut, että se joskus loppuisi. Väärässä olin.
Seurustelumme päättyi vuoden jälkeen. Tulin jätetyksi vasten tahtoani. Se oli kova paikka minulle ja kohonneelle itsetunnolleni. Vähitellen päivä kerrallaan valuin takaisin pimeään tilaan, jossa seinät kaatuivat päälleni. Kuvittelin kuitenkin, että ainut tie tästä eteenpäin on ylös. Kuten aikaisemmin, olin väärässä - niin väärässä. Marraskuun 7. päivä kuulin elämäni ihanimman ja samalla kauheimman uutisen. Olin raskaana. Kamppailin tuolloin kirjaimellisesti elämän ja kuoleman välisillä kysymyksillä. Yhä edelleen tästä kirjoittaessani kyyneleet vierivät silmiini, vaikka näin jälki käteen ajatellen tein ainoan ja oikean ratkaisun. Eli päätin olla pitämättä lasta. Se oli tämän hetkisen elämäni vaikein päätös, josta varmasti monet tuomitsevat. Itse kuitenkin tiedän, että näin on parempi ennen kaikkea lapsen kannalta.
Avaan silmäni ja näen edelleen punavalkoiset sydänkuviot paneeliverhoissa. Hapuilen kädellä vierustaani, avaan silmäni ja huokaisen. Tuijotan autuaana katossa olevia oksanpaikkoja ja olen onnellinen. Kaikki se painajainen on taakse jäänyttä elämää ja nyt olen rakkautta ja onnistumista pursuava nuori nainen. Ja ennen kaikkea kuukauden päästä ihanan poikavauvan äiti.
