otanko mä johonkin koulupsykologiin yhteyttä vai mitä mä teen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "kodinonni"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

"kodinonni"

Vieras
Alan olla oikeasti todella huolissani 7v tytöstäni. Ennen tuo tyttö oli aina iloinen ja hymyileväinen, mutta ei nykyään. Vuoden päivät ollut sellainen, että mököttää ja nyhjöttää puhumatta jossain nurkassa. Ei tietenkään koko aikaa, mutta niin paljon, että alkaa tuntua eikö tuo tyttö ole ikinä iloinen.
Kesken leikin tai ruoattelun saattaa yhtäkkiä heittäytyä puhumattomaksi, ei vain yksinkertaisesti puhu, ei kerro onko joku harmi, vai miksi ei puhu.
Koulussa tai kavereiden kanssa ei näitä ongelmia ole, eikä ollut viime vuonna eskarissakaan. Eskarissa opettaja oikein kehui, kuinka tyttö on aina ilonen ja hyväntuulinen, eikä ollut uskoa, että kotona sama tyttö on kuin myrkyn niellyt.
Mummolassa on myös jonkun verran tuollaista kiukuttelua.

Olen miettinyt jääkö tyttö liian vähälle huomiolle, kun on pienempiä sisaruksia, tai tunteeko olonsa eristetetyksi nukkuma järjestelyiden takia.
Tyttö joutuu nukkumaan yläkerrassa ja muu perhe alakerrassa, tilanpuutteen vuoksi, ei vain yksinkertaisesti mahdu samaan kerrokseen kaikkien sängyt :(
 
eikö ole ketään sisarusta vaikka nukkumaan samaan huoneesee?
ei uskoisi että nukkumisesta johtuisi, mutta mistäs noista lapsista ikinä tietää. ja ei varmaan pahitteeksi kysyä jonkun asiantuntijan mielipidettä kun se selvästi huolettaa.
 
Voi tuntea kyllä olonsa "ulkopuoliseksi". On koulussa ja äiti kotona pienempien lasten kanssa, yläkerrassa yksin ja muu perhe alakerrassa. Lapsen päässä voi olla vaikka minkälaisia mietteitä. Vietä enemmän aikaa tyttäresi kanssa ja puuhastele kahdestaan hänen kanssaan. Voipi auttaa asiaa... Nukkumajärjestelyn suhteen tekisin muutoksia, voi olla pelottavaa nukkua yksin siellä yläkerrassa.
 
hoida nyt hyvä ihminen nukkumajärjestelyt kuntoon ennen kuin psykologille menet. on sitten ilmeisesti hjoillakin monen lapsen äideillä ylimääräistä aikaa. varmaan olette näitä jotka makaavat kotona molemmat.

kotioloissa häikkää jos on kavereita ja koulussa ja eskarissa on normaali.

tai sitten vain on keksinyt tavan saada huomiota.

itse vähän samantapaisia juttuja kehittelin osittain alitajuisesti, lapsena, ja vanhimpana. olin vähän neuroottinen ja valittelin kaikenlaista.
 
Ollaan kyllä kohta muuttamassa, joten sen jälkeen ei tarvitse tytön nukkua yksin.
Monesti vaan käy niin, kun yritetään tytön kanssa tehdä jotain kivaa kahdestaan, tai olla vaan, se kaatuu siihen kun tyttö alkaa kiukutella :(
Ja sitä huomiota todella yritän antaa ihan päivittäin tytölle. Ja kahdenkeskeistä aikaa, syliä ja hellyyttä.

Ei mulla sen enempää ole ylimääräistä aikaa kuin muillakaan kotiäideillä.
 
Itselläni on viisi lasta ja nuorimman ollessa vauva, oli vanhin 8-v.

Me saimme nukuttua kaikki samassa kerroksessa, mutta silti isommat sisarukset kaipasivat turvaa ja halusivat tulla välillä samaan huoneeseen nukkumaan. Normikokoiseen makuuhuoneeseemme ei todellakaan mahtunut kaikkien sängyt, joten teimme niin, että otimme lasten patjat ja teimme heille "siskonpedin" lattialle. Kun isommat lapset olivat muutamat yöt siinä nukkuneet, tuli heille itselleen tunne, että haluavat taas omiin huoneisiinsa, mutta pienemmät nukkuivat niin muutaman kuukauden. Järjestely helpotti meitä, kun ei tarvinnut ravata lasten luona heidän herätessään yöllä ja nuo "kaikki kimpassa" nukutut yöt olivat jotenkin rauhallisia; jos lapsi heräsi yöllä, hän jatkoi uniaan, kun huomasi meidät lähellään.
Tuosta on muutamat vuodet jo vierineet, mutta yhä annamme lasten tulla lähellemme nukkumaan, jos siltä tuntuu. Olen huomannut, että sellaisina aikoina, jolloin lapsille tulee uusia tilanteita tai koulu/päiväkoti on alkanut tms., ovat he jotenkin vähän stressaantuneita ja kaipaavat turvallisuutta ja läheisyyttä, erityisesti öisin.

Meillä esim. toiseksi nuorin lapsi on ollut melkoinen "pikku Myy"; hän hermostuu helposti ja usein se on ollut huomion hakua. Kun sitten yritin alkaa antaa hänelle enemmän huomiota, hän ei jotenkin pystynyt ottamaan sitä vastaan, vaan pyristeli pois sylistä ja lähti ovet paukkuen pois. Olin aiemmin toisen lapsen kanssa käyttänyt "holding-terapiaa" raivostumistilanteissa ja hyvin tuloksin. Päätin siis koittaa sitä nyt tämän "pikku Myyn" kanssa;
kun hän alkoi rimpuilla sylissäni, niin otinkin hänestä tiukan otteen, puhuin rauhallisesti ja annoin hänen siinä sylissäni riehua. Siinä lupasin hänelle, että irroitan otteeni, kun hän on rauhoittunut ja välillä rauhoittumiseen meni 20-30min., mutta kun hän vihdoin rauhoittui, irroitin otteeni ja halasimme siinä pitkän tovin. Tuon hetken jälkeen tyttö oli paljon vapautuneempi, iloisempi ja pystyi taas tulemaan rauhassa lähelle läheisyyttä saamaan.

Täällä joku sanoi, että älä nyt heti lähde apua hakemaan, mutta minun mielestäni on aina parempi lähteä pyytämään apua vaikka perheneuvolasta, kuin että annat tilanteen mennä eteenpäin ja eteenpäin, onhan kyse omasta lapsestasi ja hänen hyvinvoinnistaan. Itse hän ei pysty apua itselleen/tilanteeseen saamaan.

Voimia sinulle omaan jaksamiseesi!
 

Similar threads

Yhteistyössä