Miten valita kaikista kuluneista vuosista ja vuosikymmenistä yksi hetki esille? Valitako jotain kaunista ja siinä muodossa itselle ikimuistoista? Vai ottaako esimerkiksi sielua viiltävän surun hetki? Jokin oivallus vai romahdus? Tähän ikään mennessä tarjontaa dokumentoitavista hetkistä on yli yllin ja runsaammin kuin kyllin.
Ikke Pikke Pöö, bodde på en ö, Inga pengar hade han, så han måste dö... loruavat lapset yrittäessään tehdä jotain randomvalintaa. Mutta muistoilla moinen hankalampaa, kun eivät mokomat asetu siististi jonoon valittavaksi.
Vähän aikaa tapailin joitain ajatuksia, mutta lopulta laiskana naisena päädyin ottamaan jotain valmista omien arkistojeni kätköistä.
Tämä siis minun "sinä hetkenäni" kohtaaminen neljän vuoden takaa:
Koneen naputus vintillä säestää untani 14-vuotiaan lahdatessa ystävänsä kanssa virtuaalimaailman örkkejä. Hyvä siinä on mummelin turvassa uinua.
Jokin kuitenkin herättää minut, panee nousemaan ja hapuilemaan jaloilleen.
Vessan sijasta avaan ulko-oven ja astun verannalle. Siristän. Viime päivinä olen raitista ilmaa ja aurinkoa parhaani mukaan vältellyt. Eivät sovi sielunmaisemiini.
On kuin olisin odottanut juuri sinua juuri nyt, vaikka auton ääni ei niin kauaa kanna eikä mitään sopimusta tai edes juttua ole ollut kunnolla vuosiin.
En hämmästy lainkaan harmaan volvon pyörähtäessä pehmeästi paksulle nurmelle omenapuun varjoon.
Me näytämme kaikki jo tässä iässä itsemme pilakuvilta. Sinä tänään eniten. Iho kellertää, ja kiristyy poskien päälle. Kyynärpäissä ja käsissä pistävät esiin luut. Otat tukea auton katosta ennen kuin suoristut ja kävelet portaille.
Tukea? Sinä?
Minä nyökkään ja sinä nyökkäät. Istut viereen. Vähän kankeasti.
Sanat hukassa.
Ja sitten yksinkertaisimmin paras:
- Mitä se on?
Kohautat harteitasi. Haimasta lähti, nyt jo kaikkialla.
Nyökkään. Enpä minä sen enempää tietoa tarvitsekaan.
- Menetkö sairaalaan?
- Njääh. Saareen ajattelin. Kassiin kunnon kipulääkkeet ja muutama pullo pontikkaa. Parempi niin.
- Haluatko seuraa, kun on aika?
Pitkä hiljaisuus ennen kuin vastaat.
Viipyillen.
Poimit maasta pari pikkukiveä ja heittelet niitä vävyn istuttamien liuskekivien päälle.
Huono sihti.
- Luulin että haluaisin. Siksi minä tulin. Mutta minä en voi luottaa sinuun enää. En tässä asiassa.
Raivo ehtii kuohahtaa mielessä. Minä olen _jumalauta_ ollut aina sinulle olemassa kun olet minua tarvinnut! _Aina_!
En pääse sanoihin asti ennen kuin käännyt, kohtaat ja jatkat. Vähän virnistätkin.
- Kun se ovi aukeaa niin yrität kumminkin etuilla.
En haistata vaikka se mielessä käy. Onhan se niinkin.
Liian väsynyt kiistämään ilmiselviä totuuksia.
Olen tuntevinani kivun tuoksun noustessasi jaloillesi.
Käsi käväisee niskallani, pyyhkäisee poskea ja sitten hiekka jo rahiseekin etääntyvien askelten alla.
-Hei, huikkaan perääsi.
Pysähdyt.
Käännyt.
Odotat.
- Vie terkkuja. Ja anna anna Lylelle suukko mummolta. Varpaaseen, siihen taitteeseen isovarpaan alle. Ja lue sille hämis. Siitä se tykkää.
Vino hymy nostaa silmäkulmat ryppyyn ja pienen hetken näytät melkein itseltäsi.
- Sen teen ja nokitankin: Valehtelen Tommylle, että pärjäät kyllä.
Maantien pöly on jo laskeutumassa poisajavan auton perässä, kun nostan käteni ja heilautan, hyvästit.
- Nähdään.
Vessassa en ole enää varma nauranko vai itkenkö.
Onko sen väliäkään?
Oksennuksen tunnistan, kun se kuohahtaa syliin.
---
Jatko-osakin löytyy arkistoista näemmä:
Joskus pieni on kaunista
Huomenna sitten jotain kevyempää.
Ikke Pikke Pöö, bodde på en ö, Inga pengar hade han, så han måste dö... loruavat lapset yrittäessään tehdä jotain randomvalintaa. Mutta muistoilla moinen hankalampaa, kun eivät mokomat asetu siististi jonoon valittavaksi.
Vähän aikaa tapailin joitain ajatuksia, mutta lopulta laiskana naisena päädyin ottamaan jotain valmista omien arkistojeni kätköistä.
Tämä siis minun "sinä hetkenäni" kohtaaminen neljän vuoden takaa:
Koneen naputus vintillä säestää untani 14-vuotiaan lahdatessa ystävänsä kanssa virtuaalimaailman örkkejä. Hyvä siinä on mummelin turvassa uinua.
Jokin kuitenkin herättää minut, panee nousemaan ja hapuilemaan jaloilleen.
Vessan sijasta avaan ulko-oven ja astun verannalle. Siristän. Viime päivinä olen raitista ilmaa ja aurinkoa parhaani mukaan vältellyt. Eivät sovi sielunmaisemiini.
On kuin olisin odottanut juuri sinua juuri nyt, vaikka auton ääni ei niin kauaa kanna eikä mitään sopimusta tai edes juttua ole ollut kunnolla vuosiin.
En hämmästy lainkaan harmaan volvon pyörähtäessä pehmeästi paksulle nurmelle omenapuun varjoon.
Me näytämme kaikki jo tässä iässä itsemme pilakuvilta. Sinä tänään eniten. Iho kellertää, ja kiristyy poskien päälle. Kyynärpäissä ja käsissä pistävät esiin luut. Otat tukea auton katosta ennen kuin suoristut ja kävelet portaille.
Tukea? Sinä?
Minä nyökkään ja sinä nyökkäät. Istut viereen. Vähän kankeasti.
Sanat hukassa.
Ja sitten yksinkertaisimmin paras:
- Mitä se on?
Kohautat harteitasi. Haimasta lähti, nyt jo kaikkialla.
Nyökkään. Enpä minä sen enempää tietoa tarvitsekaan.
- Menetkö sairaalaan?
- Njääh. Saareen ajattelin. Kassiin kunnon kipulääkkeet ja muutama pullo pontikkaa. Parempi niin.
- Haluatko seuraa, kun on aika?
Pitkä hiljaisuus ennen kuin vastaat.
Viipyillen.
Poimit maasta pari pikkukiveä ja heittelet niitä vävyn istuttamien liuskekivien päälle.
Huono sihti.
- Luulin että haluaisin. Siksi minä tulin. Mutta minä en voi luottaa sinuun enää. En tässä asiassa.
Raivo ehtii kuohahtaa mielessä. Minä olen _jumalauta_ ollut aina sinulle olemassa kun olet minua tarvinnut! _Aina_!
En pääse sanoihin asti ennen kuin käännyt, kohtaat ja jatkat. Vähän virnistätkin.
- Kun se ovi aukeaa niin yrität kumminkin etuilla.
En haistata vaikka se mielessä käy. Onhan se niinkin.
Liian väsynyt kiistämään ilmiselviä totuuksia.
Olen tuntevinani kivun tuoksun noustessasi jaloillesi.
Käsi käväisee niskallani, pyyhkäisee poskea ja sitten hiekka jo rahiseekin etääntyvien askelten alla.
-Hei, huikkaan perääsi.
Pysähdyt.
Käännyt.
Odotat.
- Vie terkkuja. Ja anna anna Lylelle suukko mummolta. Varpaaseen, siihen taitteeseen isovarpaan alle. Ja lue sille hämis. Siitä se tykkää.
Vino hymy nostaa silmäkulmat ryppyyn ja pienen hetken näytät melkein itseltäsi.
- Sen teen ja nokitankin: Valehtelen Tommylle, että pärjäät kyllä.
Maantien pöly on jo laskeutumassa poisajavan auton perässä, kun nostan käteni ja heilautan, hyvästit.
- Nähdään.
Vessassa en ole enää varma nauranko vai itkenkö.
Onko sen väliäkään?
Oksennuksen tunnistan, kun se kuohahtaa syliin.
---
Jatko-osakin löytyy arkistoista näemmä:
Joskus pieni on kaunista
Huomenna sitten jotain kevyempää.
