Tämä haasteen osa oli hankala. Voisin kyllä kirjoittaa Mikasta - kirjan. Mutta en osaa typistää häntä, meitä tai ystävyyttämme sellaiseksi passeliksi mininovelliksi, joka olisi haasteen kannalta paras vastaus.
Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
(Wordissa neljä sivua tekstiä, joka ei ole tavoittanut oikein mitään oleellista) totean siis vain näin:
Minun paras ystäväni on Mika. Mika on alkoholisti ja vaimonsa palvoma hyvä perheenisä. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi ja esittelee usein vieraille itsensä isoveljenäni. Isoveli-juttu uppaa ainakin hänen ja minun vanhempiin ja kummankin sisaruksiin. Vieraammilta en ole koskaan tullut kysyneeksi, uskovatko vai eivät. Mika on ehdottomasti aivan kamala porsas ja hän on ihminen, johon luotan enemmän kuin keneenkään muuhun tässä maailmassa.
Kun minä sain syöpädiagnoosin, soitin sairaalan ovelta ihan ensimmäisenä Mikalle. Sitten ajoin kaupan kautta 35 kilometria kotiini ja siinä se istui portailla, kolmesataa kilometriä itse ajettuuan, siristi silmiään auringossa ja kysyi että Kuollaankos me nyt sitten tähän?
Ei kuoltu, mutta lähellä käytiin.
Eikä kuoltu sittenkään kun Mika ajoi metsään ja jäi oman autonsa alle.
Kaksi viikkoa minä valvoin häntä teho-osastolla ja lopulta antoi periksi ja jäi henkiin, kun ei enää kuulemma jaksanut tyhmiä juttujani kuunnella. Hoitajat puolestaan tuumivat ihan ekojen päivien jälkeen, että parempi kun unohdetaan se sääntö että täällä saa vierailla vain vartin kerrallaan. Mika kun on paljon rauhallisempi kun olet lähellä...
Taisi käydä pahasti? kysyi sitten kun sai toisen silmänsä auki ja pystyi jotain sanomaan.
No ei. vastasin. Puolet päästäsi ja vasen olkapää ovat vielä ihan ehyet. Niin että olisi siinä voinut käydä pahemminkin.
Ja sitten minä itkin ihan pikkuisen.
Helpotuksesta.
Kukaan tässä maailmassa ei ole saanut minua niin vihaiseksi kuin Mika.
Mikan vaimon anteeksi siis; meidän vaimomme mielestä se on vain loogista, koska minä olen Mika ja Mika on minä.
Hän kun uskoo että joskus, monta elämää sitten , se sika ja minä olimme puolikkaita yhdestä ihmisestä ja sitten tohelot vahingossa jatkoimme matkaamme kahteen eri kroppaan.
Se on mielipuolinen selitys ja voi hyvin olla tottakin.
Suutun siis Mikalle siitä mitä minä olen, kun en ole minä.
Mielipuolista on myös minun yritykseni yrittää kutistaa tarinaa parhaasta ystävästäni alle 3000 sivuun. Nippanappa taitaisi mahtua niihinkään.
Kertokaahan siis te muut omista ystävistänne paremmin.
Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
(Wordissa neljä sivua tekstiä, joka ei ole tavoittanut oikein mitään oleellista) totean siis vain näin:
Minun paras ystäväni on Mika. Mika on alkoholisti ja vaimonsa palvoma hyvä perheenisä. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi ja esittelee usein vieraille itsensä isoveljenäni. Isoveli-juttu uppaa ainakin hänen ja minun vanhempiin ja kummankin sisaruksiin. Vieraammilta en ole koskaan tullut kysyneeksi, uskovatko vai eivät. Mika on ehdottomasti aivan kamala porsas ja hän on ihminen, johon luotan enemmän kuin keneenkään muuhun tässä maailmassa.
Kun minä sain syöpädiagnoosin, soitin sairaalan ovelta ihan ensimmäisenä Mikalle. Sitten ajoin kaupan kautta 35 kilometria kotiini ja siinä se istui portailla, kolmesataa kilometriä itse ajettuuan, siristi silmiään auringossa ja kysyi että Kuollaankos me nyt sitten tähän?
Ei kuoltu, mutta lähellä käytiin.
Eikä kuoltu sittenkään kun Mika ajoi metsään ja jäi oman autonsa alle.
Kaksi viikkoa minä valvoin häntä teho-osastolla ja lopulta antoi periksi ja jäi henkiin, kun ei enää kuulemma jaksanut tyhmiä juttujani kuunnella. Hoitajat puolestaan tuumivat ihan ekojen päivien jälkeen, että parempi kun unohdetaan se sääntö että täällä saa vierailla vain vartin kerrallaan. Mika kun on paljon rauhallisempi kun olet lähellä...
Taisi käydä pahasti? kysyi sitten kun sai toisen silmänsä auki ja pystyi jotain sanomaan.
No ei. vastasin. Puolet päästäsi ja vasen olkapää ovat vielä ihan ehyet. Niin että olisi siinä voinut käydä pahemminkin.
Ja sitten minä itkin ihan pikkuisen.
Helpotuksesta.
Kukaan tässä maailmassa ei ole saanut minua niin vihaiseksi kuin Mika.
Mikan vaimon anteeksi siis; meidän vaimomme mielestä se on vain loogista, koska minä olen Mika ja Mika on minä.
Hän kun uskoo että joskus, monta elämää sitten , se sika ja minä olimme puolikkaita yhdestä ihmisestä ja sitten tohelot vahingossa jatkoimme matkaamme kahteen eri kroppaan.
Se on mielipuolinen selitys ja voi hyvin olla tottakin.
Suutun siis Mikalle siitä mitä minä olen, kun en ole minä.
Mielipuolista on myös minun yritykseni yrittää kutistaa tarinaa parhaasta ystävästäni alle 3000 sivuun. Nippanappa taitaisi mahtua niihinkään.
Kertokaahan siis te muut omista ystävistänne paremmin.