Oon onneton ja väsynyt ja ilmeisesti lääkityksen tarpeessa, siksi niin usein ilkeämielinen ja hapan.

["harmaa"]

En haluais olla tällainen katkera kurppa ja tunnistan että ilkeät ajatukset toisista johtuu omasta tyytymättömyydestä. Jos oisin onnellinen, ei olis mitään syytä olla näin veemäinen ja ajatella tympeästi muiden elämästä. Kaikki tuntuu vaan itestä niin paskalle ja ahdistaa. En pääse edes tästä elämästä pakoon, kun jossain syvällä sielussa on kuitenkin pieni toivonpilkahdus siitä että elämä voi muuttua parempaan, vaikka lähinnä se on tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana mennyt pahempaan.

 

[??]

Ootko minkäikäinen? Kuule hae apua niin aivan varmasti elämäsikin kohenee...ei oo liian myöhäistä

 

["jep"]

Samaa mieltä. Jos arvelet olevasi lääkityksen tarpeessa, suosittelen asiantuntija-apua lämpimästi. Meihin on iskostettu se ajatus, että pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja hymyillä ja asennoitua, mutta aina se ei vaan onnistu. Psyykkiset sairaudet, kuten masennus, ovat aivan yhtä lailla sairauksia kuin fyysisetkin, ja onneksi hoidettavissa.

Toki jos elämässäsi on konkreettisia asioita, jotka tekevät sinut onnettomaksi ja väsyneeksi, on tärkeää miettiä, voisiko niitä muuttaa. Onko sinulla ystäviä, joiden kanssa voisit jutella, tai puolisoa? Joskus jo sellaisetkin asiat kuin riittävä uni, oma aika ja mielekäs tekeminen voivat saada positiivisen muutoksen alkuun.

 

["vieras"]

Tiedän tunteen. Minut juuri potkaistiin ulos psykan polilta koska "meillä ei ole enää mitään tarjota sulle" : / Töihin vaan! Sairastan siis toistuvaa vakavaa masennusta. Että ei sitä apua välttämättä saa vaikka hakisikin...