Onpa ihana tunne kun VIIHTYY kotona o.O

On meinaan mulle erittäin outo käsite tuo kotona viihtyminen.

Mä oon aina, jo lapsena, ollut erittäin levoton sielu.
Jälkeenpäin aatellu et onkohan mulla joku lievä ad/hd, innostun asioista, alotan ne ja kyllästyn ennenkun pääsen loppuun.

En jaksa ollamöllöttää paikallaan, koko ajan pitää olla näköpiirissä jotain tai ahdistun. Ei kuitenkaan pakkomielteenomaisesti mitään minuuttiaikatauluja, mutta jotain, esim.kahville tuleva ystävä jota odottaa. Aina pitäs olla jotain odotettavaa.

Olin pitkään parisuhteessa ja loppuaika oli yhtä persettä, enkä näin ollen myöskään viihtynyt kotona. Kävin paljon viihteellä, ystävien luona, yökyläiltiin lapsen kanssa mummulassa jnejne. Illat on aina olleet mulle niitä pahimpia, sillon vasta herään oikeesti ja alan piirtään, kirjoittaan, tms. Ei puhettakaan et jaksaisin/pystyisin keskittyyn elokuvaan tai kirjaan tai "omaan rauhalliseen aikaan". Ehei.

No, nyt oon asunut yksin, omillani muutamia viikkoja ja jumaleissön, mä viihdyn kotona!!!! :O En ole koko viikonlopun aikana käyny missään :O
Täällä on kyllä käynyt kahvivieraita ja lapsen kanssa tehty juttuja ja saunottu yms, mutta mulla ei oo ollu minkäänlaista ahdistusta :O

Oon kun uudelleensyntynyt, vissiin kasvoin aikuiseks kahdessa viikossa :xmas:

 

Mä olen sellanen kotihiiri. Lastenkin kanssa kotona rauhottuminen on aina ollut ihanaa työn lomassa.

Ja vaikka nyt olis mahdollista mennä, kun lapset isoja, niin ei näköjään innosta vieläkään.

 

Hienoa, kyllä koti on maailman paras paikka! Teet sen itsesi näköiseksi ja nautit siitä. On kivaa lähteä, mutta silti aina ihanaa palata!