Onnellisesti raskaana - iloitse raskaudestasi jne.

Itselle nämä lauseet tuntuvat vierailta. Olen raskaana, ja henkisesti vaikea raskaus. En saa ollenkaan kiinni sitä "onnen tunnetta", mitä ilmeisesti pitäisi tuntea.

No mies on onnellinen sitten munkin puolesta. Mikä se raskaus-onnellisuus edes on?

 

Jos raskaana olo olisi kaikille ja itsestäänselvästi ihanaa, niin ei kai ketään erikseen kehotettaisikaan siitä iloitsemaan.

Saman ilmiön kohtaat, kun työnnät rättiväsyneenä lastenvaunuja, ja mummot tulevat kertomaan, että nauti nyt koko sydämestäsi kun elät pikkuvauva-aikaa.

Raskaus ja äidiksi tulo ovat isoja muutoksia. Vaikka raskaus menisi hyvin ja vauva nukkuisi hyvin, vastuu väsyttää, ja monenlaiset pelot vievät energiaa. Suurin osa noista peloista osoittautuu ajan kanssa aivan turhiksi, mutta ne on silti elettävä läpi. Sitten voi jälkiviisaasti sanoa toisille, että nauti nyt äläkä turhia murehdi...

 

pitäs olla parasta aikaa! mistää kohtaa hehkeää ja säkenöivää? vetä äsyonta, närästää,väsyttää ja vituttaa. ei yllä mihinkään, selkä kipeä, yms. ei hehkeää

 

Vaikea olla iloinen ku pelottaa niin hemmetisti et meneeks kaikki hyvin.

 

Vaikea olla iloinen ku pelottaa niin hemmetisti et meneeks kaikki hyvin.

Mulla taas ei ole noita pelkoja yhtään. Muuten vaan en saa siitä onnellisuudesta kiinni.

 

Saanko udella, missä vaiheessa raskautta aloittaja on?

Mua vähän tökkii tämä raskauteen, synnytykseen ja pikkulapsiaikaan liittyvä tunteiden romantisointi. Raskaus voi olla ihanan seesteistä ja onnellista aikaa, synnytys voi olla voimaannuttava kokemus ja äärimmäinen rakkaus ja onni syttyä sillä hetkellä kun vauva putkahtaa maailmaan, ja vauva-aika voi olla makeantuoksuista pilvissä leijailua vauvaa silmiin tuijotellen.

Tai sitten odotus on hämmentävää ja pelottavaa, synnytys traumaattista, rakkaus vaatii aikaa herätäkseen ja vauva-aika menee silmän kierossa itkien.

Jokaiselle tietysti toivoisi jonkin verran onnea mukaan myös niihin hetkiin, kun on noita negatiivisia tunteita käsiteltävänä, mutta ei yksikään tunne ole sen oikeampi kuin toinen, eikä ne määritä sitä miten hyvä tai huono äiti on.

Minulle esikoisen odotus oli ihan mahtavaa aikaa. Synnytys oli aika laimea elämys (sektio), ensihetkinä vauva tuntui lähinnä vieraalta ja ensimmäisiin kuukausiin kuului monta ämpärillistä huolta ja kyyneliä. Silloin ärsytti, kun kaikki hokivat että "nauti nyt pikkuvauva-ajasta" kun oma tavoite tuntui lähinnä olevan pitää meidät molemmat edes hengissä Ihan kuin sitä käskystä voisi nauttia...

Aloittajalle kaikkea hyvää!

 

En tiedä, olen itsekkin tätä miettinyt. Koko ajan on vaan niin huolestunut ja ahdistunut olo, enjä aina saa edes kiinni mistä se johtuu.

Eikä tämä mahankaan kasvaminen ole mitään herkkua. Nyt +8. kuulla odotan vaan kauhull anäiden kahen viimeisen kuun päättymisträ ja synnytystä. Välillä mä toivon että oisin tehnyt abortin, mutta ei kait niin saa tuntea?
Välillä taas tunkuu kuin en tuntisi yhtikäs mitään onnen tunnetta/ rakkautta tätä lasta kohtaan. ;(

 

Ei tunteita voi valita tai pakottaa itseään tuntemaan tietyllä tavalla. Jos et tunne odotuksen onnea, se ei tee sinusta huonoa ihmistä tai äitiä, luultavasti kuitenkin tunteet syttyy viimeistäänkin vauvaa kohtaan jossain vaiheessa, ja jos tuntuu hankalalta elää noitten negatiivisempien tuntemusten ym. Kanssa, niin kannattaa kyllä harkita, josko voisi käydä juttelemassa niistä tuntemuksista jossain.

Mulla on ollut enemmänkin huolia siitä, että mitä jos kuvittelen vaan raskauden, kun eka raskaus ja takana pitkä lapsettomuus, ärsytti alussa hirveästi kun siskoni (joka tuli yhdestä napsauksesta raskaaksi ja kaikki meni kutakuinkin täydellusyyttä hipoen -_- ) jankutti että nyt alat vaan nauttia kun oot kerran plussannu ja raskaana, lopeta pelkääminen ja murehtiminen! No kun ei niitä niin vaan lopeteta.. Niinpä päätin antaa itselleni luvan tuntea ihan kaikkia tunteita, mitä vaan tuleekin. Alkuraskaus meni epäuskoisissa tunnelmissa, mutta np-ultrassa kun näin että katkarapu oli muuttunut ihka oikeaksi minivauvaksi, tuli hirmusen helpottava itku - en minä enää kuvittele mitään. Kun ekat liikkeet alkoivat tuntua, ja nyt kun liikkeet ovat jo ihan selkeitä, raskaus puolivälin yli, tunteet ja rakkaus vauvaa kohtaan ovat tosi voimakkaita, mutta niin myös menettämisen pelko. Kai tää on sitä äidinrakkautta ja -huolta..

Mun ohje on, että hyväksy negatiivisetkin tunteet ja käsittele niitä; mistä ne johtuvat, voitko tehdä mitään itsesi hyväksi, jotta tuntisit olosi paremmaksi jne. Ja hae apua, jos tuntuu että et pärjää ajatusten kanssa. Tsemppauksia!