Onkohan tämä jotakin orastavaa 40-kriisiä

Alkaa nyppiä tämä arki. Tekisi välillä ihan tosissaan mieli alkaa panostamaan tähän omaan osaamiseen ja työssä kehittymiseen. Kaipaan haasteita. Tähän asti olen aina elänyt -ja elän siis nytkin- täysin perheen ehdoilla. Taaksepäin kun mietin, aina on työpaikat valittu niin, mikä on paras perheelle. Miten saan vähiten hoitopäiviä, tekisinkö vähän lyhyempää työviikkoa, ym ym, tätä ainaista pohdintaa ja sen mukaan menemistä. Tämä äitinä oleminen vaan on niin 100%, että tuntuu, ettei mitään muuta voi.

Kuulostaako tutulta kenellekään?

 

Tutulta kuullostaa ja ikää mulla 38v. En tiedä on tämä ikään liittyvää vaan itselläni rinnastaisin sen lasten kasvun tuomaan oman elämän ja vapauden takaisin saamiseen.

Välillä iskee vieläkin vauvakuume ja vauva olisi tosi ihana, mutta ahdistaa ajatus että se on taas sitten ainakin 4 vuoden pallo jalassa . Kahden vuoden päästä kun molemmat lapset ovat koulussa ja pääsen vihdoin tuosta päiväkotirumbasta niin ei millään jaksaisi taas aloittaa koko hommaa alusta.

Työelämässä tosiaan kaipaisin myös jo vaihtelua ja haastetta. Nyt olisi energiaa ja kykyä antaa työnantajalle myös sitä älyllistä kapasitettia kun ei tarvitse tosiaan miettiä joka asiaa lasten kannalta, vaikka menisi välillä jopa ylitöiksi. Lapset ja mies pärjää kotona jo ilman äitiä jonkin aikaa.

En tiedä sitten, mikä on se 40-kriisi mutta kyllä itse ainakin huomaan tarkkailevani ja arvioivani omaa elämääni jotenkin erilailla kun esim. 5 vuotta sitten. Olin pelkkä äiti ja olen kasvanut aikuiseksi naiseksi, jolla on omat tarpeet ja elämä edessä

 

\

Tutulta kuullostaa ja ikää mulla 38v. En tiedä on tämä ikään liittyvää vaan itselläni rinnastaisin sen lasten kasvun tuomaan oman elämän ja vapauden takaisin saamiseen.

Välillä iskee vieläkin vauvakuume ja vauva olisi tosi ihana, mutta ahdistaa ajatus että se on taas sitten ainakin 4 vuoden pallo jalassa . Kahden vuoden päästä kun molemmat lapset ovat koulussa ja pääsen vihdoin tuosta päiväkotirumbasta niin ei millään jaksaisi taas aloittaa koko hommaa alusta.

Työelämässä tosiaan kaipaisin myös jo vaihtelua ja haastetta. Nyt olisi energiaa ja kykyä antaa työnantajalle myös sitä älyllistä kapasitettia kun ei tarvitse tosiaan miettiä joka asiaa lasten kannalta, vaikka menisi välillä jopa ylitöiksi. Lapset ja mies pärjää kotona jo ilman äitiä jonkin aikaa.

En tiedä sitten, mikä on se 40-kriisi mutta kyllä itse ainakin huomaan tarkkailevani ja arvioivani omaa elämääni jotenkin erilailla kun esim. 5 vuotta sitten. Olin pelkkä äiti ja olen kasvanut aikuiseksi naiseksi, jolla on omat tarpeet ja elämä edessä

Minulla on se tilanne, että minulla on vielä se vauva. On niin syyllinen olo, kun haluaisi jo työelämään takaisin...

 

Aahh, ihanaa, kohtalotovereita!

Minulla lapset -98 ja -05, työpaikkaa ei ole minne mennä takaisin, ja mies vihjailee nyt, että olisi kai aika alkaa etsimään... Tavallaan tekisi hirveästi mieli saada takaisin "oma elämä", mutta mutta... vauva on vasta 1 1/5 vuotta, ja hän on niin vähän aikaa enää pieni. Ja sitten toisalta, uusi vauva? Olisihan se ihanaa, mutta TAAS tämä rumba...

Tavallaan nautin suunnattomasti kotonaolemisesta, mutta välillä sitten syyhyttäisi jo töihin. Rahaa olisi kiva tienata, jotta pääsisi vaikka ulkomaanlomalle perheen kanssa. Välillä sitten on NIIN kypsä tähän pyykki-tiski-hiekkalaatikkokierteeseen...

Eihän tästä viestistä mitään tolkkua saa...

 

nojoo..täällä on äiti, joka myös tilanteessa että jotain tarttis tehdä..töihin meno vuoden päästä eessä, halu ois jäädä ihan kotiin, eli irtisanoutua, mutta halu kuulua johonkin muuhunkin ympyrään kun koti...se kodin ulkopuolikin kun on vielä tallella.

mutta..haluaisin vielä lapsenkin, vielä yhden tekisin jos mies suostuisi, mutta se on mun haave vaan, sen jälkeen oisin valmis laittaa pillit pussiin..

tosin niin sanoin tuosta edellisestäkin..en halua olla vielä vanha, jolla lapset on tehty..sen takia kai hoenkin itelleni haluavani vielä lapsia..todellisuudessa se ois aika rankkaa, meitä kun on jo aika iso perhe.

kai tää tätä kriisinpoikasta alkaa olla, kolme vuotta on neljään kymppiin..ARGH!

 

heips,
Elämässä tuntuu "kriisi" seuraavan toistaan. Minulla se on varmaan ikuinen vauva kuume. Vauva 4,5kk ja isot lapset 9v ja 12v. Haluaisin vielä toisenkin iltatähden mutta se jää varmasti haaveeksi. Välillä ehdin olla jo useita vuosia haastavissa töissä ja ikävä kyllä ikuinen syyllisyys ja riittämättömyyden tunne oli seurana. Kun aloin odottaa nuorimmaista tuttavat olivat kauhuissaan. Miten aion selvitä urasta ja lapsista -vauvasta. En halunnut pilata omaa onneani moisella ajatuksella.
ikä tekee tehtävänsä, muutaman kk kuluttua olen 40 v ja yövalvomiset ovat rankkoja verrattuna liki kymmenen vuoden takaiseen. Onneksi vauva on suht tyytyväinen. niin ja äitiyteen iloineen ja murheineen suhtaudun kyllä rennommin kuin aikaisemmin.
aurinkoista syksyä kaikille

 

Tutulta kuulostaa.Toisaalta halu jäädä kotiin, en haluaisi palata entiseen työhöni...ei todellakaan kiinnosta...ja toisaalta halu päästä ihmisten ilmoille aikuisten maailmaan..valtavaa kamppailua mielessä,kun lapseni jo 2,7 v eikä aikaa enää töihin menoon kuin pari kuukautta.Ja pakkohan se töitä on paiskittava jos rahaa haluaa..tosin hyvin tässä kotihoidontuella on oppinut vähemmälläkin rahalla toimeen tulemaan.
Sen voin kyllä sanoa,en tiedä onko muilla kotiäideillä ollut yksinäisyyden tunteita.Minä ainukaisen lapsen äitinä,vanhemmalla iällä lapseni saaneena kuin ystäväni ja sukulaiseni,tunnen itseni niin eristyneeksi pienen lapseni kanssa kotona- lähipiirissä ei muita pienten lasten äitejä.
Tottahan kerhoissa ja puistoissa olemme käyneet,mutta kontaktit jääneet hyvän päivän tuttavuuksiksi.
Olen varmasti huono solmiaan uusia ystävyys-suhteita tai oikeammin tunnen itseni niin vanhaksi ja erilaiseksi äidiksi...mielikuvitusta..
Siksikin varmasti järkevä pian palata töihin,että lapsi saa enemmän kontaktia muihin lapsiin ja minä omaa sosiaalista elämää aikuisten kanssa.

 

\

Tutulta kuulostaa.Toisaalta halu jäädä kotiin, en haluaisi palata entiseen työhöni...ei todellakaan kiinnosta...ja toisaalta halu päästä ihmisten ilmoille aikuisten maailmaan..valtavaa kamppailua mielessä,kun lapseni jo 2,7 v eikä aikaa enää töihin menoon kuin pari kuukautta.Ja pakkohan se töitä on paiskittava jos rahaa haluaa..tosin hyvin tässä kotihoidontuella on oppinut vähemmälläkin rahalla toimeen tulemaan.
Sen voin kyllä sanoa,en tiedä onko muilla kotiäideillä ollut yksinäisyyden tunteita.Minä ainukaisen lapsen äitinä,vanhemmalla iällä lapseni saaneena kuin ystäväni ja sukulaiseni,tunnen itseni niin eristyneeksi pienen lapseni kanssa kotona- lähipiirissä ei muita pienten lasten äitejä.
Tottahan kerhoissa ja puistoissa olemme käyneet,mutta kontaktit jääneet hyvän päivän tuttavuuksiksi.
Olen varmasti huono solmiaan uusia ystävyys-suhteita tai oikeammin tunnen itseni niin vanhaksi ja erilaiseksi äidiksi...mielikuvitusta..
Siksikin varmasti järkevä pian palata töihin,että lapsi saa enemmän kontaktia muihin lapsiin ja minä omaa sosiaalista elämää aikuisten kanssa.

Juu. kyllä täytyy sanoa, että tuntee itsensä välillä yksinäiseksi. Onneksi meillä on sentään jo isoja lapsia ja niistähän on kovasti seuraa äidillekin. Itsestähän se on paljon kiinni. Minua ei kiinnosta pätkääkään jappasta jossakin perhekerhossa, kun kaikki äidit ovat varmasti minua nuorempia. En siis millään muotoa väheksy nuoria, mutta kai sitä on vaan itse liian vanha.

 

Minulla on ihan samantyylisiä aatoksia kuin teillä muilla tämän ketjun tytöillä ja kaiken lisäksi olen niin kahjo, että kuumeilen tässä vielä sitä yhtä vaavia.

 

Kuulostaa todella tutulta teidän ajatukset Minulls tytär 4v. ja toista odottelen tässä vatsa pystyssä 12/06 :hug:
Löysin itselleni ratkaisun millä sain itselleni lisätuloa/omaa aikaa pois kotoa ja vielä vauvan(jo nyt haaveilen vielä kolmannesta)
Kyllä lapset ovat elämän suola.
Jaksamista kaikille,muistakaa kun jotakin oikein kovasti haluaa niin asiat tuppaavat järjestymään.
Aurinkoista syksyn jatkoa kaikille.