S
sinkkuneiti
Vieras
Hei,
Tässä viimeaikoina olen tullut siihen tulokseen, että kukaan sosiaalista normaalia elämää elävä 30-50 -vuotias (tuttavani ovat tästä ikähaarukasta) ei pitkässä suhteessaan (avo/avioliitossa) tule olemaan uskollinen, pääasiassa siis ne miehet.
Itse uskon ja toivon että mahdollinen tuleva parisuhteeni olisi sen luontoinen että kummatkin ovat uskollisia, toisaalta olen sitäkin mieltä että ihmisiäkään ei ole yksiavioisiksi luotu. Onneksi en ole vielä joutunut omakohtaisesti näitä asioita miettimään käytännössä.
Mutta siis asiaan. Haluaisin mielipiteitä teiltä n. 30 - 50 v. miehet ja naiset, jotka näette muutakin elämässänne kuin ne pienet piirit perheen kesken, ja jotka pystytte avoimesti ystävienne kanssa puhumaan esim. parisuhdeasioista.
Onko se todella niin että se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että niitä ulkopuolisia suhteita tulee olemaan pitkässä (8v ->) parisuhteessa? Nyt kun viime aikoina olen usean (miehiä ja naisia) kanssa näistä asioista keskustellut on esille tullut seuraavaa; onnistuneen avioliiton edellytys on että miehellä on hyvä rakastajatar (vaimo joko tietää, tai ei tiedä), välillä käydään vieraissa että taas sitä arkea jaksaa tai on sovittu että molemmilla saattaa olla jotain, mutta näistä asioista ei keskustella. Molemmilla suhteessa vakaa aikomus jatkaa (lasten, omaisuuden, kulissien takia), ja erota ei siis haluta.
Olen ollut aika kyyninen jo pidemmän aikaa, mutta nyt tuntuu että se on väistämätöntä; suhteeseen tulee ajan myötä niitä ""uusia ulottuvuuksia"". Sitä en tahtoisi hyväksyä, mutta kun jopa hyvät ystävättäreni avautuvat ja kertovat ihastuksistaan ja aikomuksistaan (sama moraalikäsitys heillä kuin itselläni), niin pakko se kait on uskoa. Sanovat; odotahan vain kun olet 10 vuotta saman kanssa ollut...
En siis ole mielestäni millään tavalla naiivi, päinvastoin, enemmänkin kyyninen näissä parisuhdeasioissa, mutta täytyykö minun nyt kuitenkin tunnustaa että ihan oikeasti elän vääristyneessä toivossa löytää kestävää (ei ulkopuolisia mukana edes 20 vuoden jälkeen) parisuhdetta, vai yrittää ymmärtää että; elämä on?
Tässä viimeaikoina olen tullut siihen tulokseen, että kukaan sosiaalista normaalia elämää elävä 30-50 -vuotias (tuttavani ovat tästä ikähaarukasta) ei pitkässä suhteessaan (avo/avioliitossa) tule olemaan uskollinen, pääasiassa siis ne miehet.
Itse uskon ja toivon että mahdollinen tuleva parisuhteeni olisi sen luontoinen että kummatkin ovat uskollisia, toisaalta olen sitäkin mieltä että ihmisiäkään ei ole yksiavioisiksi luotu. Onneksi en ole vielä joutunut omakohtaisesti näitä asioita miettimään käytännössä.
Mutta siis asiaan. Haluaisin mielipiteitä teiltä n. 30 - 50 v. miehet ja naiset, jotka näette muutakin elämässänne kuin ne pienet piirit perheen kesken, ja jotka pystytte avoimesti ystävienne kanssa puhumaan esim. parisuhdeasioista.
Onko se todella niin että se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että niitä ulkopuolisia suhteita tulee olemaan pitkässä (8v ->) parisuhteessa? Nyt kun viime aikoina olen usean (miehiä ja naisia) kanssa näistä asioista keskustellut on esille tullut seuraavaa; onnistuneen avioliiton edellytys on että miehellä on hyvä rakastajatar (vaimo joko tietää, tai ei tiedä), välillä käydään vieraissa että taas sitä arkea jaksaa tai on sovittu että molemmilla saattaa olla jotain, mutta näistä asioista ei keskustella. Molemmilla suhteessa vakaa aikomus jatkaa (lasten, omaisuuden, kulissien takia), ja erota ei siis haluta.
Olen ollut aika kyyninen jo pidemmän aikaa, mutta nyt tuntuu että se on väistämätöntä; suhteeseen tulee ajan myötä niitä ""uusia ulottuvuuksia"". Sitä en tahtoisi hyväksyä, mutta kun jopa hyvät ystävättäreni avautuvat ja kertovat ihastuksistaan ja aikomuksistaan (sama moraalikäsitys heillä kuin itselläni), niin pakko se kait on uskoa. Sanovat; odotahan vain kun olet 10 vuotta saman kanssa ollut...
En siis ole mielestäni millään tavalla naiivi, päinvastoin, enemmänkin kyyninen näissä parisuhdeasioissa, mutta täytyykö minun nyt kuitenkin tunnustaa että ihan oikeasti elän vääristyneessä toivossa löytää kestävää (ei ulkopuolisia mukana edes 20 vuoden jälkeen) parisuhdetta, vai yrittää ymmärtää että; elämä on?