Onko teillä hyvä itsetunto?

[masis]

Mulla se on ollut taas jonkin aikaa kateissa. Tuntuu, ettei kukaan välitä ja jotenkin kuvittelen aina olevani muita huonompi. Kaverit on yksitellen pikkuhiljaa kaikonneet, en ymmärrä miksi, kai mussa on jotain pahasti vialla. Ei mulla nyt hirveesti oo koskaan kavereita ollut, mutta muutamia läheisimpiä ystäviä.

Esim. yhden kanssa notkuin kutakuinkin yhden kesän kun tutustuttiin, sitten aivan ykskaks se alko pitään yhteyttä vähemmän ja lopuksi se muuttu vähän semmoseksi, että mun piti vähän kuin pyydellä anteeksi jos soitin sille tms. Nykyäänkin tälle ihmiselle ei kannata soittaa kovin usein, ehkä kerran kuussa, koska muuten se ei vastaa puhelimeen.

Sitten pari ihmistä lopetti yhteydenpidon kun tulin raskaaksi, toinen niistä ei edes onnitellut, tätä ennen kyllä päivittäin kirjoittelimme mutta se loppui siihen. Ymmärrän, ettei kaikki tykkää lapsista, mutta tuo on minusta outo syy katkaista välit.

Yksi kaveri taas katkaisi välit kun muutin toiseen kaupunkiin, nyt olen onneksi saanut lämmiteltyä välejä uudestaan.

Ja aina olen koittanut ihmisten kanssa pitää siitä kiinni, että "kohtele toisia kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Yritän avautua ihmisille, yritän kuunnella ja olle olkapäänä jos sitä tarvitaan, koitan olla valittamatta turhista (kukaan ei tykkää valittajista), en tiedä... Pärjään kyllä loistavasti yksinkin, mutta välillä v*tuttaa, ois kiva tietää mitä teen väärin :/

 

[Mep]

Ehkä sun "ystävät" ovat olleet kummallisia. Miksi katkaista välit esim. jos muuttaa toiseen kaupunkiin? Ihan outoa.

Alapas nyt vaan arvostaa itseäsi niin jostain ilmaantuu uusia kavereita.

 

[Ken guru]

Ei vieläkään riittävän hyvä. Mutta mä olen itse välillä juuri tuollainen joka ei jaksa pitää jatkuvasti kaikkiin yhteyttä. En tee sitä siksi etten pitäisi tuosta/niistä ihmisistä, vaan siksi, että pidän välillä liikaakin ajasta pelkästään oman perheeni parissa, enkä vaan jaksa edes kavereita. Mutta toki näen kavereitanikin välillä, en vaan jaksa joka päivä tai edes viikko nähdä "ketään".

 

[Piparnakkeli]

Roikutko liian tiiviisti kavereissasi? Hyvä kaverisuhde kestää kuukausienkin hiljaisuuden, elämäntilanteet voivat olla hektisiä kuten varmaan itsekin tiedät. Esim. tuo päivittäin kirjoittelu, voi olla hauskaa mutta pidemmän päälle se käy pitkäveteiseksi ellei elämään mahdu draamaa senkin edestä ettei samoja aiheta koluta viikottain uudelleen.

 

[masis]

Ei vieläkään riittävän hyvä. Mutta mä olen itse välillä juuri tuollainen joka ei jaksa pitää jatkuvasti kaikkiin yhteyttä. En tee sitä siksi etten pitäisi tuosta/niistä ihmisistä, vaan siksi, että pidän välillä liikaakin ajasta pelkästään oman perheeni parissa, enkä vaan jaksa edes kavereita. Mutta toki näen kavereitanikin välillä, en vaan jaksa joka päivä tai edes viikko nähdä "ketään".

No itsekin olen vähän erakkoluonne, mutta välillä tulee semmoisia hetkiä, että olisi kivaa vaihtaa kuulumisia muidenkin ihmisten kanssa. Jos en vaikka jaksa juuri sillä hetkellä puhua puhelimessa kun joku koittaa soittaa, niin yleensä kyllä soitan myöhemmin takaisin, mutta nämä jotkut "kaverini" eivät vaivaudu edes sitä tekemään. Ne vaan kylmästi ei soita takaisin, laita viestiä tms. Tottakai sen ymmärtää, ettei aina jaksa muita ihmisiä, mutta jotenkin tuntuu, että minä oon jotenkin ihan perseestä kun mulla ei ole ketään lähipiirissä jonka kanssa vois jutella.
Omaa perhettä ei kiinnosta mun asiat, mies kyllä kuuntelee mutta kyllä siitäkin huomaa ettei sekään jaksa aina puhua (no se nyt on mies) ja muilla tuntuu olevan niin vahvat tukiverkostot, ei mulla. Oon tosi kateellinen niille ihmisille, joilla on edes joku...
Tai no joo, on mulla vauva, aivan ihana sellainen, mutta musta alkaa tuntuun, ettei sekään tykkää musta :/

 

[masis]

Roikutko liian tiiviisti kavereissasi? Hyvä kaverisuhde kestää kuukausienkin hiljaisuuden, elämäntilanteet voivat olla hektisiä kuten varmaan itsekin tiedät. Esim. tuo päivittäin kirjoittelu, voi olla hauskaa mutta pidemmän päälle se käy pitkäveteiseksi ellei elämään mahdu draamaa senkin edestä ettei samoja aiheta koluta viikottain uudelleen.

En roiku, tuo päivittäin kirjoittelu on tosiaankin kausittaista, semmoista, että kun elämässä tapahtuu niin silloin tulee kirjoiteltua. Ja tuokin tyyppi oli sellainen, että hänelle tapahtui ihan hirveesti, ja aina minä "kuuntelin" hänen vuodatustaan sivutolkulla kuinka surkeeta hänellä on ja blaablaablaa ja koitin tukea ja ymmärtää, mutta sitten kun itselle tuli suuri elämänmuutos ja hän oli ensimmäisiä joille kerroin, että odotan vauvaa niin ei mitään...

Niin ja tuosta roikkumisesta, koska olen sellainen erakkoluonne, niin en koe roikkuvani muissa, olen aina ollut aika itsenäinen. En tiedä sitten vaistoaako muut ihmiset minusta sellaisen epävarmuuden joka minulla on itseäni kohtaan, vai mikä siinä on. Tuntuu välillä, että olen maailmassa ainut ihminen jolla ei kertakaikkiaan ole ketään kenen kanssa puhua vakavasti.

 

[röppö]

Mun itsetunto ( joka ennen oli hyvä ) on romuttunut vuosien varrella.
Mä en juurikaan näe itsessäni mitään hyvää tälläkään hetkellä...

 

[masis]

Mun itsetunto ( joka ennen oli hyvä ) on romuttunut vuosien varrella.
Mä en juurikaan näe itsessäni mitään hyvää tälläkään hetkellä...

Sama vaiva. Ulkonäöllisesti en tykkää enkä sisäisesti. Jos mussa ois edes jotain hyvää, niin veikkaisin, että mulla ois edes yksi ystävä. Ystävät ei katso ulkonäköön joten vika löytyy kuoren alta.

 

[Ken guru]

No itsekin olen vähän erakkoluonne, mutta välillä tulee semmoisia hetkiä, että olisi kivaa vaihtaa kuulumisia muidenkin ihmisten kanssa. Jos en vaikka jaksa juuri sillä hetkellä puhua puhelimessa kun joku koittaa soittaa, niin yleensä kyllä soitan myöhemmin takaisin, mutta nämä jotkut "kaverini" eivät vaivaudu edes sitä tekemään. Ne vaan kylmästi ei soita takaisin, laita viestiä tms. Tottakai sen ymmärtää, ettei aina jaksa muita ihmisiä, mutta jotenkin tuntuu, että minä oon jotenkin ihan perseestä kun mulla ei ole ketään lähipiirissä jonka kanssa vois jutella.
Omaa perhettä ei kiinnosta mun asiat, mies kyllä kuuntelee mutta kyllä siitäkin huomaa ettei sekään jaksa aina puhua (no se nyt on mies) ja muilla tuntuu olevan niin vahvat tukiverkostot, ei mulla. Oon tosi kateellinen niille ihmisille, joilla on edes joku...
Tai no joo, on mulla vauva, aivan ihana sellainen, mutta musta alkaa tuntuun, ettei sekään tykkää musta :/

Kuulostaa siltä että et ole vielä? tavannut sellaista "klik" kaveria, joka on mukana niin hyvässä kuin pahassa. On mullakin tuollaisia "kavereita" jotka ei soita takaisin jos soitan tai laita viestiä, mutta en sitten niihin kulutakaan energiaani, ja tähän ikään mennessä alkavatkin olla jo kokonaan pois mun puhelinluettelosta.

Etkä ole mikään huonompi tai vähemmän, hyviä, joka tilanteessa pysyviä ystäviä on joskus vaikea löytää, mutta kyllä niitä vielä voi "tulla vastaan". Sinuna ehkä aloittaisin jotain harrastuksia tms, jossa on saman henkisiä ihmisiä kuin sinä.

 

[Keittiönoita]

Sama vaiva. Ulkonäöllisesti en tykkää enkä sisäisesti. Jos mussa ois edes jotain hyvää, niin veikkaisin, että mulla ois edes yksi ystävä. Ystävät ei katso ulkonäköön joten vika löytyy kuoren alta.

Jos et itse pidä itsestäsi, miksi muutkaan pitäisivät? Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, suurimmassa osassa paljonkin hyvää. Valitettavasti vaan jos ei itse usko itseensä vaan pitää itseään säälittävänä reppanana, muutkin alkavat ajatella samoin.

 

["vieras"]

Mulla on onneksi hyvä itsetunto.Tietenkin tässäkin on aina välillä alamäkiä ja välillä ylämäkiä,mutta noin yleensä ottaen on hyvä itsetunto.Ja mulla on aina ollut tuota ongelmaa,että kaverit katoaa.Mä yksinkertaisesti en itse jaksa olla niin aktiivinen välttämättä mitä kaverisuhde vaatii.Siksi olen onnekas,että mulla on lapsuudesta jäänyt muutamia (4) erittäin hyvää kaveria elämääni,joiden kanssa mun ei tarvitse olla jatkuvasti yhteyksissä,mutta olemme silti läheisiä.Voimme olla hiljaa parikin kuukautta ja sitten mennä syömään ja juttua tulee kuin ei koskaan erossa oltaisi oltukaan.Ne muutamat kaverit,joita olen saanut nyt aikuisemmalla iällä,ovat samaa luokkaa.Facebookissa ja sähköpostitse pidämme yhteyttä harvakseltaan,mutta en tosiaan sano heitä läheisiksi.Itse asiassa minä en edes tarvitse niitä kavereita niin paljoa..

Tämä nyt ei tietenkään ap sun tilannetta mitenkään auta.Olen kuitenkin aivan varma,että sussa itsessäsi ei ole sen kummemmin mitään vikaa kuin meissä muissakaan.Suosittelisin sulle,että menisit jollekin ulkopuoliselle puhumaan tuosta omakuvastasi.Se voisi auttaa paljonkin.Saisit jäsentää ajatukset kunnolla ja olisi ainakin joku,joka kuuntelee vaikka se palkkaansa vastaan sen tekeekin.Itse olen kanssa käynyt vaikeina aikoina psykologin puheilla ja jo muutama käynti teki ihmeitä.Sulla vaikuttaa kirjoituksesi perusteella olevan sen verran kurja olo nyt,että parikin kertaa viikossa voisi olla hyvä käydä jossain.Sulla on vauva,niin ota asia puheeksi neuvolassa.Sitä kautta itsekin sain nopeasti apua.

Toivotan lämpimästi aurinkoa elämääsi ap ja tsemppiä.

 

[masis]

[QUOTE="vieras";25133506]Mulla on onneksi hyvä itsetunto.Tietenkin tässäkin on aina välillä alamäkiä ja välillä ylämäkiä,mutta noin yleensä ottaen on hyvä itsetunto.Ja mulla on aina ollut tuota ongelmaa,että kaverit katoaa.Mä yksinkertaisesti en itse jaksa olla niin aktiivinen välttämättä mitä kaverisuhde vaatii.Siksi olen onnekas,että mulla on lapsuudesta jäänyt muutamia (4) erittäin hyvää kaveria elämääni,joiden kanssa mun ei tarvitse olla jatkuvasti yhteyksissä,mutta olemme silti läheisiä.Voimme olla hiljaa parikin kuukautta ja sitten mennä syömään ja juttua tulee kuin ei koskaan erossa oltaisi oltukaan.Ne muutamat kaverit,joita olen saanut nyt aikuisemmalla iällä,ovat samaa luokkaa.Facebookissa ja sähköpostitse pidämme yhteyttä harvakseltaan,mutta en tosiaan sano heitä läheisiksi.Itse asiassa minä en edes tarvitse niitä kavereita niin paljoa..

Tämä nyt ei tietenkään ap sun tilannetta mitenkään auta.Olen kuitenkin aivan varma,että sussa itsessäsi ei ole sen kummemmin mitään vikaa kuin meissä muissakaan.Suosittelisin sulle,että menisit jollekin ulkopuoliselle puhumaan tuosta omakuvastasi.Se voisi auttaa paljonkin.Saisit jäsentää ajatukset kunnolla ja olisi ainakin joku,joka kuuntelee vaikka se palkkaansa vastaan sen tekeekin.Itse olen kanssa käynyt vaikeina aikoina psykologin puheilla ja jo muutama käynti teki ihmeitä.Sulla vaikuttaa kirjoituksesi perusteella olevan sen verran kurja olo nyt,että parikin kertaa viikossa voisi olla hyvä käydä jossain.Sulla on vauva,niin ota asia puheeksi neuvolassa.Sitä kautta itsekin sain nopeasti apua.

Toivotan lämpimästi aurinkoa elämääsi ap ja tsemppiä.[/QUOTE]

Kiitos piristävästä kommentista, on ihana lukea, että joillain on ihanaa ja ihania ystäviä . Kyllä toivottavasti itselläkin joku päivä kun tosiaan se omakuva parantuu.

Ammattiauttajaan en halua turvautua, en osaa sanoa miksi, mutta jo pelkkä ajatuskin ahdistaa, tämä on halvempaa terapiaa. Ehkä koitan ensin saada tän ulkokuoren kuntoon ja jos se itsetuntokin siitä kohoais. Välillä on semmoisia hetkiä kun viis veisaan muista, ja aina viittaan kinttaalla sille, mitä muut ihmiset musta ajattelee, mutta sitten tulee näitä huonompia päiviä kun vaan tarvis sen tukipilarin jota mulla ei ole.

Noh, eteenpäin sano mummo lumessa. Teen päätöksen (taas) etten tarvi muita elämääni. Jos jostain kuitenkin joskus löydän ystävän niin en sitä pahakseni pistä. Olen tällä hetkellä perseestä mutta ainakin tiedostan sen itse.

 

["Minni"]

Vaihtelee. Iän myötä itsetuntokin on parantunut. Tosin lapsen syntymän myötä (lapsi kohta 3), oon päässyt itsestä huolehtiminen unohtumaan ja se valitettavasti näkyy. Ensin tuli "aivoton" olo, kun oli vaan lapsen kanssa, eikä muuta ehtinyt taikka jaksanut. Sitten kun ei jaksanut edes urheilla ja väsymykseen söi suklaata niin tuli kiloja. Tottakai se vaikutti itsetuntoonkin. Sit erakoituminen on myös mulle valitettavan helppoa. Huomannut että kun joskus käy jossain ja näkee ihmisiä niin on heti paljon parempi olo, se vaan valitettavan usein unohtuu ja on helpompi jäädä kotiin möllöttömään. En viihdy yhtään isoissa porukoissa ja tulen ikävän itsetietoiseksi sellaisissa tilanteissa ja saan melkein paniikkihäiriön kaltaisia oireita. Mietin et auttas varmaan itsetuntoon jos jaksais ees pikkasen panostaa ulkonäköönsä ja nähdä ihmisiä useammin, mut siltikään en oikein jaksa asialle tehdä mitään. Etenkin tälleen pimeenä aikana jaksaisi mitään. Tavallaan kuitenkin arvostan itseäni, enkä ajattele että oisin muita huonompi, mutta tuohon omaan mielialaan pitäisi jotenkin jaksaa pikkasen enemmän panostaa.

Tsemppiä ap! Se on ihan totta et pitää ensin itse arvostaa itseään niin sitten muutkin arvostaa. Ystävyyssuhteissa ei mielestäni tarvitse yrittää mitään, olet vain oma itsesi. Sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin.

 

["vieras"]

Kiitos piristävästä kommentista, on ihana lukea, että joillain on ihanaa ja ihania ystäviä . Kyllä toivottavasti itselläkin joku päivä kun tosiaan se omakuva parantuu.

Ammattiauttajaan en halua turvautua, en osaa sanoa miksi, mutta jo pelkkä ajatuskin ahdistaa, tämä on halvempaa terapiaa. Ehkä koitan ensin saada tän ulkokuoren kuntoon ja jos se itsetuntokin siitä kohoais. Välillä on semmoisia hetkiä kun viis veisaan muista, ja aina viittaan kinttaalla sille, mitä muut ihmiset musta ajattelee, mutta sitten tulee näitä huonompia päiviä kun vaan tarvis sen tukipilarin jota mulla ei ole.

Noh, eteenpäin sano mummo lumessa. Teen päätöksen (taas) etten tarvi muita elämääni. Jos jostain kuitenkin joskus löydän ystävän niin en sitä pahakseni pistä. Olen tällä hetkellä perseestä mutta ainakin tiedostan sen itse.

Mun mielestä hyvä itsetunto ei tarkoita sitä,että viittaa kinttaalla toisten ihmisten ajatuksille sinusta.Kyllä mä ainakin mietin,mitä muut ajattelee musta ja näin,mutta en ota stressiä siitä jos koen itse toimivani oikein.Tavallaan koen,että sillä ajattelen myös toisten ihmisten tunteita ja ajatuksia enkä paina menemään kuin höyryjyrä välittäen vain omista tunteistani.

Amaattiauttaja kuulostaa pahalta sanalta enkä suosittele sen käyttöä.Sanan siis. Voisit kuitenkin mainita vaikka siellä neuvolassa,että sulla on sellainen olo ja tilanne,että tukiverkko on heikoilla ja se vaikuttaa suhun henkisesti.Se,että sanot olevasi tällä hetkellä perseestä on melko surkea analyysi.Se ei auta sua eteenpäin millään tavalla.Se vain kasvattaa sitä ajatusta,että todella olet perseestä eikä auta sua tekemään asialle mitään.

Monet muuten ajattelee itsetuntonsa korjaantuvan kunhan saavat ulkokuorensa miellyttämään itseään.Siinä on se vaara,että muuttuu ikäväksi ihmiseksi.Mun siskolle kävi niin.Hän korjautti surkean itsetuntonsa huippuunsa laihduttamalla ja nykyään hän on niin minäkeskeinen ihminen,etten itse voi enää sietää olla hänen seurassaan.Hän alkoi rankoin sanoin arvostelemaan toisia ihmisiä ulkonäön perusteella yms ja minä en voi sietää sellaista.Sunkin täytyy oppia pitämään erillään itsetunto ja tyytyväisyys ulkokuoreen.Niiden väliin ei voi laitta yhtäkuin-merkkiä. Samalla kun kohennat ulkoista olemustasi sun pitäisi saada rakennettua sitä sisäpuolta itsessäsi. Itsetunto-ongelmissa tuntuu usein olevan kyse siitä,että ihminen on hukannut itsensä johonkin. Ei enää tavallaan tiedä itseään ja siksi alkaa katsomaan kieroon kaikkea mitä vain voi. Myrkyttää oman mielensä itseään vastaan eikä anna sitä arvostusta itselleen, mikä kuuluisi.

Meneepä pitkäksi sepostukseksi taas.Olen itse aikoinani taistellut näiden itsetuntoasioiden kanssa yksin ja kuten todettua,myös ammattiavun kanssa, joten aihe on lähellä sydäntä siinä mielessä. =)

 

[Vogue]

Pala palalta yritän sitä lapsuuden ja nuoruuden jäljiltä rakentaa ja kyllä mä jo aika pitkälle oon päässyt..

 

["vieras"]

välillä on välillä ei. ikä muuten kartuttaa hyvää itsetuntoa. harmi kun sitä ei ollut silloin joskus mutta tämä on jokaisen sukupolven vitsaus. olen kyllä yrittänyt lapsukaistani neuvoa mutta se pyörä pitää keksiä valitettavasti keksiä aina uudelleen.

 

[masis]

[QUOTE="vieras";25133659]Mun mielestä hyvä itsetunto ei tarkoita sitä,että viittaa kinttaalla toisten ihmisten ajatuksille sinusta.Kyllä mä ainakin mietin,mitä muut ajattelee musta ja näin,mutta en ota stressiä siitä jos koen itse toimivani oikein.Tavallaan koen,että sillä ajattelen myös toisten ihmisten tunteita ja ajatuksia enkä paina menemään kuin höyryjyrä välittäen vain omista tunteistani.

Amaattiauttaja kuulostaa pahalta sanalta enkä suosittele sen käyttöä.Sanan siis. Voisit kuitenkin mainita vaikka siellä neuvolassa,että sulla on sellainen olo ja tilanne,että tukiverkko on heikoilla ja se vaikuttaa suhun henkisesti.Se,että sanot olevasi tällä hetkellä perseestä on melko surkea analyysi.Se ei auta sua eteenpäin millään tavalla.Se vain kasvattaa sitä ajatusta,että todella olet perseestä eikä auta sua tekemään asialle mitään.

Monet muuten ajattelee itsetuntonsa korjaantuvan kunhan saavat ulkokuorensa miellyttämään itseään.Siinä on se vaara,että muuttuu ikäväksi ihmiseksi.Mun siskolle kävi niin.Hän korjautti surkean itsetuntonsa huippuunsa laihduttamalla ja nykyään hän on niin minäkeskeinen ihminen,etten itse voi enää sietää olla hänen seurassaan.Hän alkoi rankoin sanoin arvostelemaan toisia ihmisiä ulkonäön perusteella yms ja minä en voi sietää sellaista.Sunkin täytyy oppia pitämään erillään itsetunto ja tyytyväisyys ulkokuoreen.Niiden väliin ei voi laitta yhtäkuin-merkkiä. Samalla kun kohennat ulkoista olemustasi sun pitäisi saada rakennettua sitä sisäpuolta itsessäsi. Itsetunto-ongelmissa tuntuu usein olevan kyse siitä,että ihminen on hukannut itsensä johonkin. Ei enää tavallaan tiedä itseään ja siksi alkaa katsomaan kieroon kaikkea mitä vain voi. Myrkyttää oman mielensä itseään vastaan eikä anna sitä arvostusta itselleen, mikä kuuluisi.

Meneepä pitkäksi sepostukseksi taas.Olen itse aikoinani taistellut näiden itsetuntoasioiden kanssa yksin ja kuten todettua,myös ammattiavun kanssa, joten aihe on lähellä sydäntä siinä mielessä. =)[/QUOTE]

Siskosi kuullostaa omalta edesmenneeltä siskoltani. Hän oli yleensä vain minäminäminä ja todellakin arvosteli muita ihan älyttömästi. Vaikka luonteensa oli tuollainen on minulla häntä kova ikävä, hän itse oman käden kautta päätti päivänsä joten se kielii siitä, että hänkään ei ollut oikeasti sinut itsensä kanssa. Tiedän siis mitä tarkoitat tuolla, että ulkokuori ei ole kulje käsikädessä hyvän itsetunnon kanssa.

Olen jopa miettinyt sitä, että johtuuko tämä huono itsetunto perheestä? Minun oma perheeni on hyvin välinpitämätön. Toinen siskoni on sellainen, että häntä ei kiinnosta muiden asiat. Kyllä hänkin humalassa aina paasaa, että "muista pyytää apua, ja että hän kyllä on kaverina jos tarvii" mutta tuo unhotuu aina selvinpäin. Äitini on kiinnostunut vain omasta elämästään ja on täysin sokea sille, miten hänen lapsillaan menee. Jos kuitenkin hänelle erehtyy jotain joskus sanomaan niin hänellä on paha tapa liioitella ja takertua asian viereen. Isäni taas on sellainen luonne, että hän ei "uskalla tietää".
Meillä siis on aina hirveän vähän puhuttu toisten asioista ja kaikkii välttelee puuttumasta niihin, mikä on sinänsä hyvä, mutta jos vaikka katson mieheni perhettä, niin heillä on aivan toisin. He pystyvät kaikki puhumaan keskenään vaikeistakin asioista ja heillä on todella tiivis tukiverkko. Itselläni on sen verran vahvoja tunnelukkoja, etten voi niitä heille avata, enkä haluakkaan, mutta hienoa olisi jos minullakin olisi tuollainen perhe. Koitan tehdä parhaani, että oma lapseni saisi eheän hienon perheen jossa pystytään aidosti keskustelemaan ja tuetaan toisia heidän omissa päätöksissään.

 

["vieras"]

Meilläkään ei paljoa perheessä ole koskaan puhuttu asioista vaan kukin hoitanut omansa sen mukaan kuin parhaaksi näkee.Se tosiaan saattaa olla osasyy tuohon sinunkin tilanteeseesi.Et ole saanut sitä mallia mistään,kuinka asiat käsitellään niin et niitä osaa nytkään sitten käsitellä ja siksi se purkautuu noin,että pidät itseäsi huonompana kuin muita yms. Edelleen mä suosittelisin, että avautuisit asiasta siellä neuvolassa. Se voi tuntua vaikealta juurikin siksi kun et ole tottunut asioistasi pahemmin muille ehkä puhumaan, mutta sieltä saisit ainakin jotain evästä. Se on turha koittaa yksin pärjätä kun apuakin olisi tarjolla. Ei sun tarvitse olla mikään sitkeä sissi, joka hoitaa elämänsä yksin ja itse kun on vaikeaa. Antaisit itsellesi luvan olla "heikko" ja pyydät apua. Voin luvata,että tältä palstalta sä et apua kuitenkaan saa. On jopa yllättävää, ettei tähän ole jo tullut sen miljoona veemäistä vastausta siitä, kuinka se on voi voi kun elämä on kurjaa yms.

Ja mulla on sama suunnitelma omien lasten kanssa,että meidän perhe tulee olemaan aina läheinen ja avoin ja tänne mahtuu aina puhumaan omista tunteistaan ja asioistaan eikä ketään jätetä yksin. On hienoa, että säkin jaksat ajatella asiaa nytkin kun muuten on olo allapäin. Muista kuitenkin, että se avoimuus on kaksisuuntaista. Lapset eivät osaa olla avoimia vanhemmilleen, jos vanhemmat eivät ole aidosti avoimia tunteistaan lapsilleen.