Onko tämä tippaakaan normaalia? Toista odotan ja ei tunnut hyvältä.

[En tajua]

Olen joskus kuullut että jos kyse ei ole ensimmäisestä raskaudesta niin alkuvaiheessa voi olla yllättäviä ja ristiriitaisiakin tunteita raskautta kohtaan. No, tämä on toinen raskaus. Mietitty ja soudettu/huovattu jo muutama vuosi. Ensimmäisen synnytys oli RANKKA, johti lapsen tehohoitoon, omaan traumatisoitumiseen ja sairastumiseen. Tuli paljon kaikenlaista hankaluutta joka esti raskautumisen tähän asti. Mietitty plussat ja miinukset ja tehty ratkaisu että tulee jos tulee. Nyt kun tulin raskaaksi olin onnellinen, tuntui että asiat jotenkin loksahtivat paikoilleen ja että näin tämän pitikin mennä. Mutta sitten alkoi pahoinvointi, uupumus ja sen myötä pelko sekä katumus siitä mitä on tullut tehtyä. Tuntuu välillä että kaikki aivan kaatuu päälle. Näen silmissäni miten kaikki menee seuraavassakin synnytyksessä pahasti pieleen, vammaudun, jopa kuolen. Pelkään myös että miehelle tapahtuu jotakin ja miten minä sitten raskaudesta ja synnytyksesta vammautuneena pystyn hoitamaan kahta lasta. Vanhakin olen. En ole koskaan ollut lapsirakas, muiden lapset lähinnä aiheuttavat päänsärkyä ja lievästi etovaa oloa. Oma lapsi on kuitenkin parasta mitä maailmassa on! Nyt pelkään että seuraava lapsi ei tunnukaan maailman ihanimmalta vaan vieraalta eli ts. ällöttävältä. Voiko niin käydä?
Mietin että menevätkö nämä ajatukset ohi. Käyn jo terapeutin kanssa läpi aikaisempia vaiheita ja etukäteen jo mietitty tätä raskauttakin. Silti tämä tuli puun takaa.

 

["Kumikameli"]

Kuuluu asiaan. Siinä vaiheessa kun oli tajuton pahoinvointi, ei saanut nukuttua, esikoisen uhmaikä ja päätti vielä ettei nuku enää päiväunia, mietin todella oliko fiksua hankkuitua raskaaksi. Välillä jopa 'kaduin' sitä että menin 'pilaamaan' minun ja esikoisen ihanan rauhallisen elämän. Mietin että miten voin rakastaa toista lasta läheskään niin paljoa kuin ihanaa esikoistani.

No joo, synnytys oli ja meni, ja ihana toinen lapsonen syntyi. Nyt nuo raskauden aikaiset ajatukset tuntuu hassuilta, että miten muka en rakastaisi toista lastani

Minulla oli myös hirveitä ajatuksia siitä miten selviän jos miehelle jotain tapahtuisi. Jos yritin soittaa miehelle kesken työpäivän eikä heti vastannut, olin täysin varma että mies makaa jossain katuojassa pää halki.

 

[En tajua]

Kiitos vastauksestasi, vähän lohduttaa. Missä vaiheessa koit että alun ongelmat ohittuivat? Vaiko vasta lapsen syntymän jälkeen?

 

["Kumikameli"]

Pääsin vasta nyt takaisin palstalla käymään.

Ongelmat yms helpotti kun maha kasvoi, vauvan liikkeet tuntuivat ja alkoi äidinvaistot heräämään myös tätä toista kohtaan. Kyllähän siinä aikaa meni. Toki rakkaus lasta kohtaan oli aina jossain takaraivossa, mutta se oikea rintaa puristava rakkaus tuli kyllä myöhemmin. Vauva kun syntyi ja joutui heti hetkeksi pois (ei hengittänyt) heräsi ne leijonaemo tuntemukset, että joku vei minun vauvani.