M
"minä vain"
Vieras
Minulla on ollut valikoiva mutismi. Se alkoi heti päivähoidosta, mutta loppui kolmannelle luokalle siirtyessäni. En siis puhunut sanaakaan koulussa ennen kuin kolmosluokka alkoi. Koulussa kun opettaja kysyi minulta jotain nyökkäilin vain. Ensimmäisenä koulupäivänä en uskaltanut sanoa mitään, en myöskään toisena koulupäivänä. Siitä tuli huomaamatta tapa, johon en voinut vaikuttaa. Mitä enemmän koulua kävin sitä nolommalta minust tuntui. Ajallelin vain että mitä muut ajattelisivat jos alkaisinkin yhtäkkiä puhumaan, mitä jos ääneni kuullostaa nololtaja kaikki nauraisivat. En oppinut lukemaan ensimmäisellä luokalla lähes ollenkaan, enkä toisella luokallakaan. Kun siirryin kolmannelle luokalle lukeminen kesti todella kauan ja yhden sanan lukeminen kesti lähes minuutin. Lukiessani yhä ääneen, teen vieläkin paljon virheitä, koska minulla on paineita lukea oikein.
Minua ei koulussa laitettu millekään erityisluokalle tai kohdeltu erilailla kuin muita. Onneksi kävin koulua missä oli 60-80 oppilasta. Olin vain yksi oppilas muiden jokossa. Tunsin kuuluvani joukkoon, vaikka en kommunikoinutkaan puhumalla. Nauroin ja itkin koulussa kuitenkin ihan normaalisti. Minun elekielestä näki millä tuulella olin, vaikka en pystynyt sitä kertomaan tai puhumaan. Koska koulu ja luokka olivat pieniä kaikki luokkaliseni olivat kavereita keskenään. Kaikki olivat tottuneet puhumattomuuteeni, joten se ei ketään hämmentänyt. Jos opettaja teki gallupia, johon kaikki vastasivat vuorollaan, hän kysyi minultakin, vaikka tiesi etten todennäköisesti vastaa. Hän kohteli minua kuin muitakin oppilaita. Lukuläksyjen apuna käytettiin kasettia. Nahotettiin kotona lukemistani ja opettaja kuunteli sen yksinollessaan.
Vapaa-ajalla puhun kotona senkin edestä mitä en koulussa puhunut. Minulla oli yksi ystävä kenelle puhuin, mutta en hänellekkään koulussa. Ystäväni kanssa olin naapuri, joten näimme vapaa-ajalla. Aloin saada kaverieta vasta kolmannella luokalla.
Minua ei koulussa laitettu millekään erityisluokalle tai kohdeltu erilailla kuin muita. Onneksi kävin koulua missä oli 60-80 oppilasta. Olin vain yksi oppilas muiden jokossa. Tunsin kuuluvani joukkoon, vaikka en kommunikoinutkaan puhumalla. Nauroin ja itkin koulussa kuitenkin ihan normaalisti. Minun elekielestä näki millä tuulella olin, vaikka en pystynyt sitä kertomaan tai puhumaan. Koska koulu ja luokka olivat pieniä kaikki luokkaliseni olivat kavereita keskenään. Kaikki olivat tottuneet puhumattomuuteeni, joten se ei ketään hämmentänyt. Jos opettaja teki gallupia, johon kaikki vastasivat vuorollaan, hän kysyi minultakin, vaikka tiesi etten todennäköisesti vastaa. Hän kohteli minua kuin muitakin oppilaita. Lukuläksyjen apuna käytettiin kasettia. Nahotettiin kotona lukemistani ja opettaja kuunteli sen yksinollessaan.
Vapaa-ajalla puhun kotona senkin edestä mitä en koulussa puhunut. Minulla oli yksi ystävä kenelle puhuin, mutta en hänellekkään koulussa. Ystäväni kanssa olin naapuri, joten näimme vapaa-ajalla. Aloin saada kaverieta vasta kolmannella luokalla.
