Kohtalaisen usein korkean älykkyyden kanssa voi esiintyä muitakin juitsuja, jotka eivät helpota elämää maailmassa, joka on tehty keskivertojen mukaan.
Jos taviksesta tuntuu vaikealta ymmärtää kehitysvammaista henkilöä älykkyyseron takia niin ero voi olla vielä suurempi taviksen ja korkean äo:n ihmisen välillä. Siinä voi syntyä sosiaalisia ongelmia jo ilman mitään diagnosoitavaa tilaakaan. Myös aiempina vuosikymmeninä pikkunerojen kasvatus oli ehkä turhan suojelevaa, jolloin ns. terve järki jäi ehkä kehittymättä.
Min vanhemmat ainakin olivat kanssani helisemässä, eikä pienen paikkakunnan koululla ollut mitään tarjottavaa kaltaiselleni. Tarkkaavaisuushäiriöiselle ihmiselle, joka kuitenkin hyvin utelias ja nopea oppimaan on suorastaan kidutusta edetä luokan hitaimpien tahtia opetuksessa ja siinä sitten on se vaara, että tehdään jotain ihan muuta kuin pitäisi ja saa leiman, että on tyhmä. Tai tuhma.
Tosin itse olin lapsena hyvin inattentiivinen, vetäydyin yleensä pöytien alle mietiskelemään asioita ja olin niin omissa oloissani, että nentit pitivät minua kehitysvammaisena.
Se voi joskus tuntua jo omalta lajiltaan, jos henkilö on teoriatasolla huippuälykäs, mutta käyttäytyy erittäin haastavasti ja on käsittämättömän lapsellinen tietyissä asioissa ollen samalla useita vuosia ikäisiään edellä joissain seikoissa. Sosiaaliset suhteet mutkistuvat hurjasti. Itselläni on vieläkin paperit tallella, joissa lastenneurologian proffa kuvaa minua 10-vuotiaana niin, että mieli ja kroppa ovat 15-vuotiaan tasolla, mutta sitten samalla esim. kikattelin tutkittaessa paljon pienemmän lapsen lailla.
Minusta korkea älykkyys on vain puolittainen siunaus, kolikon toinen puoli on kirous. Ja montahan vastausta tähän tulee siitä kuinka typerältä vaikutan ja kuinka keksin lööperiä tai että minut arvioitu väärin perustein älykkääksi tms.
