Onko tämä normaalia vai...

kun tyttöni on aluks ihan kiltisti ollessamme sairaalassa mieheni luona,mutta jonku ajan päästä lähtee huoneen ovelle ja sitten käytävään ja kohta alkaa itku&kiukkuilu ym.

Reagoi vissiin tällä tavalla siihen, kun isänsä on (vakavasti) sairas ja ei osaa sanallisesti vielä kertoo.että mikä on hullusti ja sillee...

Samoin kyllä kotona ihan pienistä asioista saa kiukku (uhma)kohtauksia. :/ Ja kaupassakin toisinaan,mut mun on melkein tyttö otettava sinnekin mukaan,samoin on alkanu kerhoissaki kiukkuileen välillä ja tuntuu välillä ettei mikään ole hyvä hänelle.

Minä olen sitten ihan puhki poikki välillä ja neuvoton tytön suhteen...huono äitihän vissiin olenki.(On siitä vihjailtukin mulle.) :ashamed: :/

 

Minkä ikäinen tyttö teillä on? Ehkä on uhmaikääkin taustalla ja kärjistyy sitten tuollaisessa tilanteessa(?). Vaikea sanoa kun ei tiedä taustoja tai muuta teidän perheestänne. Meillä on kuukautta vaille 3v. poika ja saa noita raivareita milloin mistäkin. Monet ovat sanoneet että uhmaikä on pahentunut kun meille tuli vauva elokuussa ja tutut kuviot muuttuivat.. tsemppiä ja jaksamista teille, toivottavasti tilanne helpottuu. Jos tahdot jutella niin laita yytä :wave:

 

Jos tyttäresi on n. 3-v. kyseessä melko varmasti tavallinen uhma.Muistan oman tyttäreni noihin aikoihin, pikkuveljen syntyessä, olleen TODELLA vaikea! Muutamassa kuukaudessa kiltistä ja iloisesta pikkuneidistä kuoriutui yks kauhia pikkuotus :saint: ja olin kyllä aikaimoisen hukassa lapsen kanssa itsekin. Löysin sitten itsestänikin sen ilkeän äidin joka väsyneenä yritti juosta kahden lapsen väliä, tyytdyttämässä heidän tarpeitaan. Ilkeä siksi, että puun ja kuoren väliin puristuminen ahdisti niin kybällä ettei huuto-kontrolli aina pelannut.Kyllä oli karmea vuosi se silloin pari vuotta sitten. Nyt helpottaa, lapset ovat päiväkodissa ja itse opiskelen.Meillä kaikilla on elämässä rytmi, ystäviä ja iloa. Tytär on edelleen joskus vaikea, ja olen sitä mieltä etten osannut tukea häntä silloin kun olisi pitänyt, koska olin itse äärettömän heikoilla. En silti suostu ottamaan huonon äidin taakkaa, yritin parhaani ja otin opiksi virheistäni. Jälkikäteen arvioituna olisi ehkä ollut hyvä jos olisin soittanut sinne neuvolan psykologillekin...

 

Kiva kun vastasitte.
Meidän tyttö on noin 2 ½ vuotias.

Joten kyllä hän uhma-iässä on,ei olis millään tänäkään aamuna tullut sisälle ulkoa. Meillä käy sosion.opiskelija,joka maananatai ja tyttö oli hänen kans ulkona,niin sain tehdä koti hommia "rauhassa".
Käytännössä minä oon yh-äiti 24 h/vrk,vaikka on mieskin,mutta sairaalassa(tai oikeestaan terveyskesk. vuode osastol) tällä hetkellä jälleen. :/

 

Sairaalassa on TYLSÄÄÄÄÄ !
Mies oli vähän aikaa sairaalassa, meidän 2 v ei jaksanut olla kuin max 5 min siinä huoneessa.Sitten alkoi kiukuttelu, halusi pois, aukoi kaappeja.
Vierashuoneessa / odotusaulassa oli enemmän tilaa, joten menimme yleensä sinne eikä itkut haittaa muita potilaita niin paljoa. Otin muksulle mukaan hiukan omia leluja, ja piirustusvehkeet, aika kului kutenmiten, mutta edes tuntia emme voineet olla siellä. Ei siitä mitään tullut.

Muuhun kiukutteluun:
Aikuinen päättää mitä tehdään milloinkin ja minne mennään. Jos on aika mennä sisälle, niin silloin mennään sisälle, vaikka se miten harmittaisi ja huuto alkaisi.
Lapsen elämään kuuluu pettymykset. Jos niitä ei opi turvallisesti kohtaamaan ja käsittelemään lapsena jo, niin milloinkas sitten!? Aikuisena tulee eteen jo suuremmat pettymykset, niistäkin pitäisi päästä yli.
Kiukun tunteiden ilmaisu on ihan normaalia. Jotkut lapset ovat tässä asiassa voimakkaampia kuin toiset, temperamenttisempia. Sinulla on nyt muitakin murheita, ja siksi lapsen uhma ja kiukku tuntuu raskaalta kestää ja syyllistät sitten itseäsi kun et jaksa.

Yksinhuoltajuus itsessään jo on raskasta, sulla on murheena vielä sairas mies, jota et pysty katsomaan edes niin usein ja niin pitkään kerrallaan kuin haluaisit.

Lapsi vaistoaa sinun epävarmuutesi ja tavallaan väsymyksesi myös eli sen ilmapiirin kotona ja reagoi siihen omalla tavallaan eli kiukuttelemalla.

Sosionomiopiskelija on hyvä apu. Saatko muuta apua, mistään? Kodinhoitaja, mummo, naapuri tai joku, että voisit mennä miehen luo sairaalaan rauhassa, ilman lasta joka tympääntyy siellä? Onko mahdollista laittaa lasta osa-aikapäiväkotiin, edes 2 x vko:ssa? TArvitset nyt apua ja tukea, paitsi arkisissa asioissa, myös siinä että jaksat olla lapsesi kanssa ja osaat ottaa vastaan lapsesi uhman ja kiukuttelun ja osaat asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.... . Ei se ole huonoa äitiyttä!!!! ei kukaan ole seppä syntyessään!


Ilmeisesti epävarmuus "huokuu" sinusta. Siksi sinun vanhemmuuteesi puututaan. Ilmeisesti et saa otetta lapsesta etkä uskalla napaksti komentaa ja se on se moite huonosta äitiydestä.

Mutta minusta sinä tartteisit nyt enmmän apua kuin mitä nyt on. Kysy neuvolasta, tai sosiaalitoimesta kodinhoitajaa tai jotain, muuten sinä itse et enää jaksa!

 

Meillä oli lähes tuo tilanne viime talvena. Mies sairaalassa ja minä yksin kotona lasten kanssa (silloin 2v ja 4v tytöt). Rankkaa se on. Pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta...
Meillä vanhempi tyttö oireili isän sairaudelle (syöpä). Ei tahtonut olla sairaalassa, mutta kotona ja kerhossa vaan tappeli ja riiteli. Usein se oli uhmaa, mutta välillä ei.
Kaikki rauhoittu kun mies pääsi kotiin helmikuussa. Kotiin laskeutui rauha ja lapset normalisoitui.

Saanko kysyä mikä miehelläsi on?

 

No,en haluaisi kovin yksityiskoht. kaikkea kertoa,etten "paljastuisi"... Vaikka eipä mulla ole mitään menetettävääkään.

Mieluim. otan tytön mukaan sairaalaan,kun tytön käynti on kuitenki isukille suurin ilo ja hän haluaa lastaan nähdä.
Mieheni on käyny useamman aivo halvauksen läpi.

Tämän kaupungin talous on sen verran huonolla mallilla,jotta EI sanottiin jo kesällä, kun kodinhoitaja (tuki henkilö oik.) olis käynyt meillä vain 2h/viikko.
Ei riitä määrä rahat kuulemma tai joku semmonen oli vastaus.

PS.Kyllä tyttöäni uskallan "komentaa",ne vihjailut tms. EIVÄT OLE tulleet neuvolasta/sosiaalitoimen puolelta,vaan ihan muualta...