Onko täällä muita "masentuneita" kotiäitejä ?

Olen ollut lasten (4kpl) kotona yli 8-vuotta ja alkaa olemaan todella tylsää tämä ainainen kotona kökkiminen. Ja en tarkoita tällä sitä ettenkö ikinä missään kävisi, mutta tuntuu että mun kotiäitivuodet alkaa olemaan tässä. Pienin ei ole vuottakaan ja poden valmiiksi huonoa omaatuntoa että muut muksut on saannu olla kotona ja pienin joutuu hoitoon kun äiti ei vaan enää jaksa ja kaipaa erinlaista arkea elämäänsä.

 

Tiedän tunteen. Aloitin kolme viikkoa sitten oikein tiukan liikuntakuurin ja nyt mulla on alkanut aivan uusi elämä. Mutta joo, olet kyllä kieltämättä ollut himassa aikamoisen pätkän, 8 vuotta on pitkä aika. Monet pitkään kotona olleet sanovat, että sen kerran, kun seinät kaatuu päälle, niin sitten kanssa rytisee. Ja kotoa on päästävä pois sitten vähän äkkiä. Miksei pienin saisi olla kotona? Voisitteko limittää jotenkin työvuorojanne ja palkata hoitajan kotiin muutamaksi tunniksi päivässä. www.hoitopaikka.net

 

No luuletko, että se sun nuorimmainen aikuisena itkee terapeutille sitä, että hän sai olla vähiten kotona äidin kanssa? Ei mutta oikeasti, ihan turhaan podet huonoa omatuntoa. :O Kahdeksan vuotta on aika hurja aika olla vain kotona!

 

Masentaisi minuakin olla joku hemmetin aivonsa pihalle synnyttänyt kotiäiti.

Miksi et palkkaa lapsille lastenhoitajaa ja vietä päiviä itsellesi omistautuen?

 

Ymmärrän hyvin. Olen ollut kotona reilu viisi vuotta ja jos olisi pitänyt samalla lailla jatkaa, olisin varmasti masennuslääkepotilas. Onko työpaikkaa odottamassa?

 

rupeen olemaan jo tosi uupunut. Olen ollut kotona koht kolme vuotta, lapset on alle kolmevuotiaita ja kolmas syntyy ens vuoden puolel. En ole käynyt esikoisen syntymän jälkeen missääm en oikesti missään. Olen ollut lasten kanss 24/7 koht sen kolme vuotta. Mies ei haluu ulkopuolist hoitajaa mut ei meil muitakaan olis. Olen tosi väsynytkin lähtemään mihinkään. Rupeen olemaan ihan naatti. En keksi enää mitään virikkeitäkään. Työtä ei ole odottamas, oppinot jäi kesken esikoisen synnyttä. Olen itekin jo 27 vuotias et ei täs oikee osaa enää mitään tehdä. Tai edes alottaa mitään. Jotenkin tuntuu et ei minust ole enää mihinkään. Miehenkin kanssa olemme etääntyneet uuden raskauden myötä vaikka tämä olikin erittäin toivottu. Kohtalotovereita???

 

äiti x3 sun tilanne kuulostaa kyllä pahemmalta mitä mun Olisiko mahdollista käydä perhekerhoissa ym. missä saisit aikuista seuraa päivisin? Itsellä on kuitenkin sosiaaliset kontaktit pysyneet ja tapaan ystäviä, teen matkoja yksin ja käyn lasten kanssa puistoissa ja perhekahviloissa. Voi jonkun mielestä kuulostaa siltä ettei siinä mitään vikaa ole, ni ei olekkaan muuta kun se että olen tehnyt sitä liian kauan. Mulla on työpaikka odottamassa, mutta yllätys yllätys se ei ole enää sitä mitä haluan. Olenkin hakemassa ensi syksyksi kouluun Mutta en vaan tiedä miten jaksan sinne asti.. eilen oli erityisen hankala ja masentava päivä. Onneksi jokapäivä ei ole samanlainen.

 

Täällä on yksi, jolla tuli mitta täyteen. Kotonaoloa takana melkein 5v. Mun piti olla kotona ens syksyyn, jolloin pienempi on 3v. Tein kuitenkin päätöksen palata töihin puoli vuotta aiemmin. Ja kas, aloin taas nauttia tästä elosta kun tiedän että kohta tää päättyy. Tammikuussa siis töihin, ja muksut 5v. ja 2,5v. hoitoon. Ymmärrän siis hyvin sua, kahdeksan vuotta ja neljä lasta. Huh huh! En ymmärrä, miten oma äitini jaksoi 14 vuotta olla kotona! Minusta ei ole siihen.

 

Tiedän tunteen. Älä pode syyllisyyttä lapsen hoitoon laittamisesta.
Itelleni oli kova paikka laittaa 2v päiväkotiin, mutta omahoitajani sai mut ymmärtään, että se on oikee ratkasu, että saan itteni kuntoon.
Mulla siis vaikea masennus, joka uusii herkästi, jos en syö lääkkeitä.
Nyt syksyllä oli niin vaikee tilanne, että toivoin pääseväni sairaalaan, mutta en olis kestäny olla lapsesta erossa.

Jos äiti ei oo kunnossa, niin lapset huomaa sen kyllä äidin käytöksestä ja ilmeistä.
Lapset kärsii varmasti, jos päästät ittes todella pahaan kuntoon.

Mut ajoi tähän jamaan yh:si jääminen lapsen ollessa 4kk, tukiverkoston puuttuminen, erakoituminen, yksinäisyys, omanajan puute ym. huolet.

Nyt pyyhkii tosi hyvin, kun löyty sopiva lääkitys ja lapsen ollessa hoidossa kerkeen käymään salilla, rauhassa kaupoilla ja pyörittään arkee.
Ennen tosi sosiaalisena ihmisenä, oon nyt saanu kerättyä vanhoja kavereita pikkuhiljaa takas. Voisin jopa sanoo olevani tällähetkellä tosi onnellinen ja kiitollinen kavereille, jotka nyt ymmärtää syyn mun erakoitumiseen.

 

Täällä kansa yksi. Lapset 3v ja 1v, tarkoitus palata töihin vuoden päästä, jolloin nuorempi täyttänyt 2 vuotta. Yhä useammin vaan tuntuu, että en jaksa enää niin pitkään. Hyvin todennäköisesti alan tekemään vaikka keikkaa jo kevään aikana. Vakkaripaikka onneksi odottamassa. En vaan jaksa, kun en itse näe ikinä ketään. Mies töissä ja illat harrastuksen parissa.

 

Toinen asia mikä huolestuttaa on se että miten arki alkaa sujumaan kun palaan töihin. Mies on tottunut siihen että tulee ja menee miten tykkää. Sen jälkeen loppuukin se lysti, vaikka sille monesti siitä sanon että sitten on otettava enemmän vastuuta kodista kun olen työssä, niin luulen että koville ottaa. Mutta onhan meitä monia, joku voisi ajatella että miten mukavaa kun saa olla kotona.. mutta kaikkea muuta tää välillä on. Ensi syksynä meillä on enää kaksi hoitolasta jolloin töihin palaaminen taloudellisesti on järkevämpää kun kolmen hoitomaksuilla, varsinkin kun palkka ei ole suuren suuri. Opiskelu myös haaveissa ja aion hakea myös kouluun.