Mä luulin että sun lapset ovat (olleet) kotihoidossa.
Mun mielestä kuopuksen koliikki ei ole syy laittaa esikoista päiväkotiin. Olen myös sitä mieltä (siis henkilökohtainen mielipide, ei tarvitse kenenkään hermostua) että sisarusten tosi pieni ikäero on vanhemmille raskas ja jos lapset kuitenkin päättää pienellä ikäerolla haluta, pitää myös kestää se vauva-aika. Ei ole 1v:n vika että vauvalla on koliikki. 2kk on kuitenkin lyhyt aika kuitenkin vaikka siinä hetkessä tuntuukin ikuisuudelta (kokemusta on).
Onko ihmiset nykyään mukavuudenhaluisempia vai mikä siinä on että kaiken pitäisi olla helppoa?
Kyllä mun lapset onkin kotihoidossa. Esikoinen on aikoinaan ollut päivähoidossa (perheen molemmat aikuiset olivat tuolloin töissä/koulussa), mutta nämä 3 pienintä (alle kouluikäisiä) eivät ole olleet, vaan heidät on hoidettu aina kotona.
Tuskin kukaan laittaa lapsia hoitoon siksi, että vauvalla on koliikki. Se kun tosiaan kestää vain muutaman viikon. Mutta ei se koliikki suinkaan ole ainoa vauvaperheen elämää mahdollisesti kuormittava tekijä.
Ei ns. terve ja hyvinvoiva äiti väsy vauvan koliikista niin pahasti, ettei hän sen vuoksi jaksa huolehtia perheen muista lapsista. Mutta jos äiti ei ole terve ja hyvinvoiva, saattaa se vauvan koliikki olla se viimeinen niitti, joka lopulta katkaisee kamelinselän. Tuolloin tilanne luultaasti on se, että vaikka koliikki loppuukin muutaman viikon kuluttua, äidin voimavarat eivät ole sillä tasolla, että äiti jaksaisi siltikään hoitaa kaikkia lapsiaan kotona.
Itse en henk. koht. ole sitä mieltä, että sisarusten pieni ikäero on vanhemmille raskasta. Ja väitän omalta osaltani kyllä tietäväni mistä puhun, koska pienimmät lapsemme ovat iältään 1v, 4,5v ja 5,5v. Tytöt syntyivät 13kk ikäerolla ja tällä hetkellä perheessä on tosiaan 3 alle kouluikäistä (ja yksi koululainen). Mutta vaikka minä en koe tätä raskaaksi, ymmärrän kyllä sen, että joku toinen kokee.
Toisinaan lapsia tulee ilman sen suurempaa haluamistakin. En todellakaan halunnut lapsia 13kk ikäerolla, mutta meillä nyt kuitenkin silti on 13kk ikäerolla olevat lapset. Olisin toki voinut tehdä abortin tai vaikka vetää itseni jojoon, mutta koin kuitenkin nuo vaihtoehdot huonompina, kuin sen uuden vauvan vastaanottamisen. Vaikka sekään ei mielestäni ollut järin hyvä vaihtoehto. Paras kuitenkin niistä, mitä tuolloin oli valittavina.
En ole sitä mieltä, että "jos jotain haluat, niin sun pitää sitten vain kestää myös ne siitä syntyvät seuraamukset, SAATANA!!!".
Aika harvoin voit ilman aiempaa kokemusta tietää, mitä tuleman pitää. Ja joskus sieltä paukahtaakin päälle jotain sellaista, mitä et vaan yksinkertaisesti voi kestää, vaikka se kestää periaatteessa pitäisikin. Tuolloin on ihan ok pyytää apua. Vaikka sitten päivähoidolta.
Hmmm...varmasti jotkut ovat sitä mieltä, että kaiken pitäisi olla helppoa. Tuskin kuitenkaan järin iso osa ihmisistä. Toisaalta voidaan myös pohtia sitä, että miksi joillakin ihmisillä on sellainen ajattelumalli, että kaikki mikä vastaan tulee, on vain keskettävä ja piste. Ja että apua on siis aikalailla turha pyytää, jos ihmisellä itsellään on osaa asiaan.
Totta...ei se sen 1v:n vika ole, että vauvalla on koliikki. Ei se ole kenenkään syy. Tietenkään. Mutta ei sekään välttämättä ole sen äidin syy, jos hän ei ihan oikeasti jaksa.
Mä olen jaksanut ihan hyvin lasteni koliikit. Mä olen jaksanut ihan hyvin myös hoitaa nämä kaikki pikkuiset kotona. Ja olen jopa kohtalaisesti jaksanut lapseni sairastumisen ja kaikki siihen liittyvät asiat, jotka ovat muuttaneet elomme, olomme ja arkemme. Olen jaksanut siksi, että olen lähtökohtaisesti melko vahva ihminen. Mutta ennen kaikkea siksi, että mulla on ihan hel*etin hyvä tukiverkko. Mulla on mies, suku, ystävät, kaverit.
Kaikilla ei ole yhtä hyvä tilanne. Ja siksi joku ei jaksa. Ei, vaikka haluaisi. Kyse ei ole siitä, että kaiken pitäisi olla helppoa. Vaan siitä, että ei vaan jaksa. Ei pysty.