Onko se tällaista? Kääk...

[uhmista pukkaa]

1v6kk poika alkanut saada karseita raivareita välillä, harvakseltaan mutta kuitenkin. Esim. yks päivä oltiin menossa kirjastoon ja höpöttelin pojalle asiasta matkalla, että mennään katteleen kuvakirjoja jne. Idiootti minä, kirjasto olikin KIINNI, joten U-käännös ja takaisin kotiin päin. Tästä poika sai hillittömän itkupotkukohtauksen, itki rattaissa, itki sylissä, ei suostunut kävelemäänkään vaan heittäytyi maahan huutamaan. Ei auttanut selittelyt, ei halit, ei mikään lohdutus. Ja tätä jatkui siis KOKO kotimatkan, n. 15-20 min!!! Välillä itku jo loppuikin ja rauhoittui syliin, mutta sitten parin hengenvedon jälkeen se karjuminen taas jatkui, ikään kuin olisi siis jo itsekin halunnut lopettaa, mutta paha mieli vain "jäi päälle", joten oli pakko jatkaa huutamista. Mua hämmensi kovasti, kun poikaan ei kerta kaikkiaan saanut mitään "yhteyttä", eikä saanut käännettyä hänen huomiotaan poiskaan siitä pahasta mielestä. Oliko tää nyt alkusoittoa uhmaiästä vai? Tässä iässä?!?

 

[leijona76]

Kyl alle 2v voi jo alottaa tota mielipiteen ilmaisua. Mut uhma on silti sellasta erilaista kun pettymyksen ilmaisu. Mulla on 3v ja tossa reilu 2v se uhma astui kehiin noiden raivareiden rinnalle. Nyt alkaa ainakin tällä erää helpottaa ja lapsen kanssa jopa sujuu päiviäkin ilman uhmaa ja raivareita. Pahimmillaan se oli yhtä raivoa aamusta iltaan ja illasta aamuunkin kun öisin sai jotain uniraivareita.

 

["vieras"]

Meilläkin lapsella saattaa jäädä tosiaan pahan mielen tunnetila päälle. Vaikkei saa juuri kontaktia lapseen, yritän kuitenkin jotain jutella. Kerron, mistä moinen tulee (teillä esim. pettymys kun kirjasto olikin kiinni), miltä silloin tuntuu ja että on ihan ok olla surullinen ja äiti ja isä ovat lähellä. Myös se on tärkeää, että auttaa lasta tunteen yli, ja kannustaa siihen, että ensi kerralla onnistuu paremmin (varsinkin jos pettymykset tulevat siitä, että tahto ja taidot eivät aina kohtaa).

 

[Arwen Undomiel]

Voi kyllä tuossa iässä voi jo hyvin alkaa uhmailu! Meillä alkoi just joskus 1,5v korvilla ja meillä taas ainoa toimiva ratkaisu on antaa lapsen olla rauhassa, ei saa otta syliin eikä puhuakaan suuremmin mutta syli on avoinna heti kun haluaa tulla..

 

[alo ittaja]

Eli pahemmaksi menee vielä? Jaiks... Entä onko kellään mitään vinkkiä, millä noita "kohtauksia" voisi helpottaa? Pojalla kun on tosiaan sellanen piirre, että jos raivari iskee, se ns. jää päälle. Ei osaa oikein hillitä omia tunnevyöryjään, enkä minäkään osaa! Tuntuu pahalta kun ei pysty helpottamaan toisen oloa. Ei oikein tule elämästä mitään, jos vartin itkukohtauksia alkaa tulla monta kertaa päivässä...

 

[Sanansyöjä]

Etpä sinä oikeastaan voi muuta, kuin auttaa lasta pikkuhiljaa oppimaan itse pääsemään yli pettymyksistä. Itse olen kokenut tärkeimmäksi sen, että pysyn itse rauhallisena ja ettei itseäni haittaa lapsen harmi, vaikka joskus lapsen se tahtoo tarttua ja herättää itsessä negatiivisia tunteita. Meidän pienellä sattuu vielä olemaan aika karsea parkuääni, joka tunkeutuisi varmaan levitoivan Dalai Lamankin sieluun Lapsen suuttumusta voi myös sanoittaa: "Nyt kyllä harmittaa ihan hirveästi, että kirjasto olikin kiinni" Uhmaikää sinäänsä en usko tämän olevan, vaan lapsi on huomannut, että maailmassa tapahtuu asioita, joihin hän ei voikaan vaikuttaa ja se tuottaa tuskaa. Itselleni tulee noissa tilanteissa myös sellainen olo, että ihan kuin olisin valehdellut lapselle, hän kun kuitenkin pitää äitiä kaikkitietävänä. Tästä se omien olojen hallitseminen lähtee, meidän tehtävämme on auttaa ja tukea siinä ja näyttää keinoja. Tärkeitä asioita Tsemppiä teille