Onko/oliko raskaus sinulle ahdistavaa aikaa?

Oman vartalon muutokset ahdistanut eniten alusta asti koska vartalo on ollut aina ollut hyvässä kunnossa ja siitä huolehtiminen on ollut minulle tärkeä asia ennen, raskauskilojen kertyminen on ollut siis vaikea paikka vaikka ennen raskaaksi tulemista luulin aina että raskaana ollessani tulisin nauttimaan kasvavasta mahasta ja uusista muodoista, vaan toisimpa kävi. Turvonneet kasvot ja vartalo, levinnyt lantio.. En malttanut odottaa että pääsen masusta ja kiloista!

Olo on alusta asti ollut kamala. Ensin pahoinvointi jota kesti todella pitkään, siihen ei auttanut mikään, kaikki hajut yökötti ja liikkuminen yleisillä paikoilla oli täyttä tuskaa, teki vaan mieli vetäytyä peiton alle. Kun pahoinvoinnista päästiin alkoi muutaman viikon sisään liitoskivut ja supistukset. Lääkärissä joutui jatkuvasti käydä pelon ja huolen vuoksi, onko vauvalla kaikki hyvin ja ei kai se vielä synny. Selkä ja lantiovaivat rajoittivat täysin elämistä. Kipujen ohella kokoajan oli pelkona vauvan menettäminen. Oikeastaan raskauden alusta loppuun asti sitä vaan säikkyy kaikkea ja oli huolissaan joka asiasta. Piti olla varovainen, mitä uskaltaa syödä, mietitytti voiko hiuksia värjätä ja mitä kosmetiikkaa on turvallista käyttää, voiko jatkaa entisiä harrastuksia. Oloa ei helpottanut muiden pelottelut ja varoittelut. Tuntuikin kun en olisi enää itse kontrolloinut ruumistani ollenkaan, todella ahdistavaa. Minä en siis ainakaan ole nauttinut raskaudesta misään vaiheessa.

 

Lisäksioli huoli parisuhteesta. Pelkäsin olevani niin ruma ja lihava ettei mieheni enää rakasta minua ja vaan olen hänen silmissään lihava ja ällöttävä eikä hänen enää tee mieli seksiäkään. Siinä loppui halut molemmilta. Olin vainoharhainen että pettääkö mies minua, onko sillä joku toinen. Muutuin hirveän mustasukkaiseksi ja vainoharhaiseksi ja vahdin häntä kokoajan. Myös muuten mielialat heitteli, olin yliherkkä kaikelle ja välillä niin agressiivinen, että pelästyin itsekkin itseäni.

 

Kirjoittelinkin jo tuonne " toimitus kysyy" -palkkiin pitkät pätkät, mutta täytyy tänne vielä muutamalla sanalla mainita, kun on niin moni muukin maininnut...
Raskaus oli toivottu ja jo hetken yritettykin, joten siitä ei minun kohdallani ollut kyse. RAskausaika kuitenkin oli todella vaikeaa, ja enpä usko että olisin siitä jotenkin selvinnyt ellei minulla olisi ollut tukenani rakastavaa miestäni ja ellen todellakin olisi sydämeni pohjasta asti halunnut saada lasta.
Alku raskauden voin todella huonosti. Aamupahoinvointia oli ihan ympäri vuorokauden ja kaikki hajut ja ruuat etoivat.. ja siitä se vuoristorata sitten alkoikin... ensin jouduin umpisuolileikkaukseen (raskausviikolla 14). En ollut koskaan ollut sairaalassa potilaana, en koskaan tipassa enkä koskaan leikkauksessa ja kaiken tämän koin kun odotin esikoistani. voitte vain kuvitella kuinka paniikissa olin. leikkaus meni kuitenkin hyvin, vaikkakin seuraavat kaksi viikkoa olin täysin mieheni avustuksen varassa kun leikkausarven ja kumpuavan vatsanalun kanssa elämä oli hankalaa. tästä kun selvittiin niin sitten alkoivatkin ne selkä/jalkasäryt. minulla ilmeisesti raskauden vuoksi muuttunut selän asento aiheutti sen että iskiashermo jäi puristuksiin, josta seurasi kivuliasta särkyä pitkin oikeaa jalkaa.. ja tätä jatkuikin sitten tammikuusta toukokuuhun asti. pääsiäisen jälkeen en enää kyennyt liikkumaan. makasin vain sängyssä / sohvalla ja itkin. söin särkylääkkeitä ja pelkäsin, että vauva vaurioituu. itkin ja kärsin. ... tässä tämä lyhykäisyydessään..
mutta hetkeäkään (en enää) kadu, sillä esikoiseni on rakkain aarteeni. ja täytyy myöntää, että kaikestä tästä huolimatta aiomme riskeerata ja yrittää ainakin kerran vielä, joskus lähitulevaisuudessa.

 

Eiköhän siinä tullut käytyä läpi aikamoinen tunteiden skaala..

mull oli niitä liika.....

mutta ne tunteet olivat aina positiivisia

 

Olin silloin " oma itseni " , jotenkin stressitön ja aktiivinen =)
Siitä olosta kyllä nautti täysin rinnoin :heart:

 

Hyvä, että edes huomasin

Hoksasit kuitenkin synnyttämään mennä ajallaan?

Ilmeisesti

 

Olin silloin " oma itseni " , jotenkin stressitön ja aktiivinen =)
Siitä olosta kyllä nautti täysin rinnoin :heart:

Jotain tämmöistä kai mullakin. Mieskin on huomannu, että voin paremmin raskaana. Mulla on taipumusta negatiiviseen ajatteluun ja jonkun sortin toivottomuuteen, mut raskaana noi häipyy ja sitä vaan nauttii siitä huomiosta. Sitä on olemassa tekemättä mitään. Mä en muista kuka sanoi ja missä, mutta raskaus ja vauva-aika on niin upeita siksi, kun voi olla kauniisti tuottava tekemättä mitään . Ite viellä lisäisin, että lisäks kaikki touhottaa ympärillä miten sä _jaksat_ vaikka kerrankin tosiaan ei tarvi tehdä juuri muuta kun se mitä huvittaa!

 

Hyvä, että edes huomasin

Minullakin kutakuinkin näin. Mutta synnytyksen jälkeen elämä on mennyt koko ajan huonommaksi.

 

Ei ahdistanut. Kolmekymppisenä saanut kaikki kolme lasta pienellä ikäerolla. Hyvin olen jaksanut niin raskaudet kuin vauva-ajan. Vartalo on hyvässä kunnossa, raskauskilot jäivät laitokselle, koska ylimääräistä ei kertynyt. Ja bikinikunnossa olen todellakin, peiteltävää ei ole ollut vaikka kuopus 6 kk.

Mikä mietityttää, on aina tietysti lasten pärjääminen elämässä, ihan myös joka päiväisessä. Liikenne senkun pahenee ja huumeita ja alkoa kokeilleee yhä useampi. Toki työllisyys mietityttää, omakin, vaikka korkeasti koulutettu olen ja työllisyystilanne hyvä.

 

Ei ollut, minulla oli helppo raskaus! Loppua kohden olo vähän hankaloittui ja yöt alkoivat olla ahdistavia, mutta kaiken kaikkiaan jäi hyvä mieli! Ja ihana palkinto siitä!!

 

mä en sanois että ahistaa, tai en ainakaan muista ed.kerroista..
Mutta nyt mennään puolessa välissä ja elämä tuntuu hyvälle. Tässä on "sitä jotain järkeä" nyt. Tavallaan elämällä on suurenpi merkitys, omalla olemisella. Mää oon ihan innostunut, vertaan tätä raskautta ed.(3kpl) seuraan miten nyt mennään. Hyvä olo on ollut kokoajan, liikkumaan pystyy hyvin, olen jotenki virkeämpi, saan enemmän aikaan. Vartalon muutokset ei ahdista, vatsan pyöristyminen on sitä norm. raskauteen kuuluvaa, tuntuu että sitten kun maha alkaa kasvamaa ja liikkeet tuntumaan, niin sitten vasta tod.tajuaa kantavansa jotain sisällä.. =)
Nyt tuntuu hyvälle, enpä tiiä vastaisinko samalla tavalla, jos viikkoja ois 36. tai jotain..

 

Raskaus oli minulle elämäni parasta aikaa.

 

Fyysisesti en ole koskaan voinut niin hyvin kuin raskausaikana. Vointini oli loistava ja energinen. Ajatus lapsen terveydestä mietitytti, mutta siihenhän ei juuri pysty itse vaikuttamaan. Voi vain toivoa, että lapsi saisi syntyä terveenä.

 

Ei ollenkaan. Milestäni se oli toella ihanaa aikaa.

 

Ensimmäisen odotus ei tuntunut vasta kuin synnytysosastolla. Silloin olin elämäni kunnossa ja miltei halusinkin, että raskaus kestäisi lopunikää.

Toisen kanssa oli vähän niin ja näin. Olin itkuinen, kärttyinen ja nimenomaan ahdistunut. Liitos- ja nivuskivut tulivat viikoilla 20. Nilkutin enkä päässyt ilman apua ylös. Tuota kesti aina viikoille 40+2 kunnes vauva syntyi.

 

Ensimmäisen odotus ei tuntunut vasta kuin synnytysosastolla. Silloin olin elämäni kunnossa ja miltei halusinkin, että raskaus kestäisi lopunikää.

Toisen kanssa oli vähän niin ja näin. Olin itkuinen, kärttyinen ja nimenomaan ahdistunut. Liitos- ja nivuskivut tulivat viikoilla 20. Nilkutin enkä päässyt ilman apua ylös. Tuota kesti aina viikoille 40+2 kunnes vauva syntyi.

minullaki oli ensimäinen odotus niin ihana ja helppo ei ollut mitään ,mut toinen oli stressava pelkänyt kaikkea olin ahdistunut ja loppuraskaudessa masentunut noin kolme viikoa ennen synnytystä,en tie uskalanko kaikien sen jälkeen tulla taas raskaksi

 

ensimmäisen ja monen vuoden jälkeen toivotun odotuksen alun jälkeen olin aivan innoissani, mutta myös kauhuissani. pelko vauvan menetyksestä oli alussa suuri. mies ei antanut edes kauppa kasseja nostaa. myöhemmässä vaiheessa tuli huoli vauvan terveydestä ja mahdollisista sairauksista, eli syntyykö vauva terveenä... se oli ahdistavaa aikaa ja mitä enemmän kirjoja- lehtiä luin sitä enemmän olin huolestunut... olin varma että vauvalla oli jokin vakava sairaus tai sitten ei elä kohdussa loppuun asti..
sanoinkin raskauden loppuvaiheessa että tästä ajasta pitäisi osata kuulemma nauttia ja olla onnellinen mutta minä vain elin jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa... ainoastaan ne päivät kun oltiin neuvolassa käyty kuuntelemassa sydänääniä tai ultrassa olivat iloisempia, tiesin että vauva eli ja voi hyvin.
muuten raskaus oli todella helppo ja mitään kipuja ja supistuksia ei ollut, painoakin tuli vain jotain 14kg jotka katosivat ensimmäisen kuukauden aikana synnytyksen jälkeen. imetys sujui hienosti ja vauva oli maailman kiltein... joten jälkikäteen ihmettelenkin miksi murehtia tulevaa...?

 

Hyvä, kun kirjoititte tänne tuntojanne, sillä minullakin oli omalla tavallaan kamala raskausaika. On teillä vaikeaa ollut (tarkoitan "vierailijoita"), joilla se niin on mennyt, mutta onneksi lopputuloksen arvo vain kasvaa! Hyvää kesää kaikenlaisia raskauksia kokeneille ja kokeville

 

Henkisesti kumpikaan raskauteni ei ole ollut raskasta, mutta fyysisesti kyllä. Perusterveenä ihmisenä en ole ennen ymmärtänyt, millaista on olla 8 kk putkeen kipeänä, mutta nyt suon kaiken myötätuntoni vuodeosastoilla viruville vanhuksille, joilla ei ole toivoa paremmasta huomisesta. Vain kuolema vapauttaa heidät tuskilta ja kivuilta. Minulla sentään on vielä toivoa, koska tiedän tuskieni loppuvan synnytykseen.

Jatkuva pahoinvointi, oksentelu, väsymys ja liitoskivut ovat näyttäneet minulle, että raskaus voi todellakin olla sairaus. Joka muuta väittää, ei todellakaan ole kokenut samaa ja toistaa vain perätöntä, typerää fraasia.

 

ekan kans olin kaksi kk yksin himassa.. yksi auto ja melkein maalla(nurmijärvellä), pää meinas hajoo.. ei kummemmin pahoinvointia tms. mut ei se ihanalta tuntunut... rinnat arat, pahoja liitoskipuja, raskauden aikanen migreeni...tyttö tuli...toinen raskaus samanlainen kuin eka...eli migreeniä... ja toinen tyttö... mutta kokoneis kuva ei ole niin ruusuinen kuin oli kuvitellut. positiivista: synnytys ei ollut niin kauhea kuin oli ajatellut... paitsi ekan kannsa kun ooteltiin syntymistä, joka pitkittyi ja lopuksi sektio.

 

Lisäksioli huoli parisuhteesta. Pelkäsin olevani niin ruma ja lihava ettei mieheni enää rakasta minua ja vaan olen hänen silmissään lihava ja ällöttävä eikä hänen enää tee mieli seksiäkään. Siinä loppui halut molemmilta. Olin vainoharhainen että pettääkö mies minua, onko sillä joku toinen. Muutuin hirveän mustasukkaiseksi ja vainoharhaiseksi ja vahdin häntä kokoajan. Myös muuten mielialat heitteli, olin yliherkkä kaikelle ja välillä niin agressiivinen, että pelästyin itsekkin itseäni.

Jep. Mulla on ollut ihan samanlaisia tuntemuksia varsinkin ulkonäköön ja parisuhteeseen liittyen. Myös liitoskivut pelottaa et alkaa vaivaan todenteolla ja liikunta jäis kokonaan pois, kun yrittänyt itseään pitää edes vähän kunnossa. Verenpaine on alhainen ja hemo myös joka rajoittaa myös elämää. Sitä tuntee itsensä koko ajan vaan niin uupuneeks ja tekee mieli nukkua ja sekin ottaa päähän. Olis kivaa jaksaa touhuta miehen kanssakin joskus jotain mut yleensä kun se tulee töistä niin mulla on jo päivä täys ja olen valmis sängynpohjalle...
Ensimmäisten lasten kanssa ei ollut tälläisiä tuntemuksia ja nautin raskaus ajasta. Nyt hieman vanhempana kun on saanut itsensä kuntoon ja on ihan tyyytyväinen ollut ulkonäköönsä niin ei haluais millään rupsahtaa taas ja jaksamiseen liittyvät asiat on mieles. sekä onko elämää tämän jälkeen varsinkin kun muut lapset jo hyvin omatoimisia. Kesäkin masentaa kun ihmiset on laihoja ja kauniita. Itse muistuttaa lähinnä valasta ja olo on kun ilmapallolla... Mutta muuten on ihan mukavaa, Ihana on tuntea kuin vauva liikuskelee ja kasvaa...Onhan se kuitenkin loppujen viimeksi kovin tervetullut...

 

Vois vastata meilillä jossain vaiheessa. Ei varmaan kovinkaan monelle jäänyt epäselväksi kaksosraskauden ahdistavuus.

 

Mulla raskaudet ovat olleet fyysisesti helppoja, mutta henkisesti ei todellakaan. Nykyisessä suhteessani parisuhdevaikeudet vaivaavat, ja erityisesti raskaana ollessa kaipaa sellaista läheistä ja hellää parisuhdetta, jota mulla ei ole. Vanhemmiten alkaa myös tuo fyysinenkin puoli vähän vaivata, jalat väsyvät joka kerta enemmän ja olo on aina edellistä tukalampi. Lisäksi mulla raskaudet kestävät aina vähän pidempää, joka kerta on mennyt ainakin tuolla viikolla yli lasketun ajan. Nyt siis neljäs raskaus menossa, ja jos tässä parisuhteessa pysyn, niin toivottavasti on myös mun viimeinen raskauteni!

 

Aika ei kulu koskaan niin hitaasti, kuin silloin kun laskettu aika on ohitettu eikä tulokas halua tulla maailmaan. Eli ihanaa aikaahan se on, mutta jos ihmisentaimi olisi kypsä maailmaan kuudessa kuukaudessa, niin en valittaisi.

 

Ensinnäkin raskaus alkoi neljännestä koeputkihedelmöityksestä, mitään en niin paljon ollut odottanutkaan kuin että saisin lapsen.
Oli ihanaa sitten vihdoin olla raskaana.
Alussa pelkäsin kovasti keskenmenoa, mutta kun päivät kuluivat vankistui usko että pikkuinen haluaa meidän lapseksi tulla.

Olin elämäni kunnossa koko raskauden, parisuhde loisti, kaikki meni hyvin. Elämäni parasta aikaa siis.