Onko olemassa pariskuntia

Miten voitte? Eikö teitä ärsytä toisessa mikään? Ei ole mitään vanhoja kaunoja? Otettako aina joka asiassa toisenne nätisti huomioon? Miten tohon pääsee?

Sillä , että molemmat ovat aikuistuneita, sivistyneitä, elinympäristön huomioonottavia, sosiaalisia ja kansanomaisesti sanottuna fiksuja ihmisiä. Siihen on lapsesta saakka kasvettu ja kasvatettu. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää.

 

Me ei olla vielä kertaakaan edes riidelty! :ashamed:
Niin ja asuttu yhdessä viisi vuotta, joista naimisissa kolme.

"Toistenne kunnioittamisessa kilpailkaatte keskenänne" tapasi isomummu-vainaa sanoa.
Mulla on maailman ihanin mies ja me molemmat kyllä viihdytään tosi hyvin yhdessä. Ei me muuten yhdessä oltaiskaan.

-Rva B.

 

Koko ajan puhun, mutta se on riidanhaastamista.... Ehkä mun ongelma on se, etten osaa olla hiljaa ja unohtaa.

 

Ensimmäisten yhdeksän (9) yhteisen vuoden aikana en ainakaan muista huutaneeni kertaakaan. Sen jälkeen olen joitakin kertoja huutanut.

Sensijaan vi**uilua olen harrastanut tasaisesti suhteen alkuajoista lähtien. Puolustelen itseäni sillä, ettei se (yleensä ) ole pahantahtoista! :ashamed:

Yli päivän vanhaa asiaa on mielestäni raukkamaista ottaa enää jäpätysmielessä esille, ellei asia ole poikkeuksellisen paha.

 

Olemme aina olleet siinä tilassa. Poikkeuksia ovat ne päivät, jolloin ollaan epäsovussa.

Sama täällä

näin myös meillä ja aika vähän on näitä epäsopupäiviä ja nekin on aina pari päivää ennen mun kuukautisia...
näin on menty kohta 21.v

 

Miten voitte? Eikö teitä ärsytä toisessa mikään? Ei ole mitään vanhoja kaunoja? Otettako aina joka asiassa toisenne nätisti huomioon? Miten tohon pääsee?

Mä en ole koskaan, missään suhteessa, purkanut pahaa mieltäni toiseen huutamalla ja kettuilemalla. Jos joku asia pianaa mieltä toisen käyttäytymisessä, siitä voi puhua. Joskus ne keskustelut on kipakoita tai ärtyneitä, mutta miksi pitäisi siitä kettuilla tai huutaa?

Kun koskaan en ole ketään haukkunut eikä mua ole koskaan haukuttu, en edes osaa sellaista kommunikointia.

Ei ole vanhoja kaunoja. Kuten snaoin, jos mielestäni mies käyttäytyy jossakin asiassa mua loukkaavasti, siitä puhutaan. Mies ei loukkaannu, jos sanon jotakin kriittistä hänestä, sillä hän tietää etten koskaan tee sitä pahalla.

Ei me olla mikään taistelupari vaan meidän tehtävä on tukea toisiamme.

 

Meillä ei kyllä vi*tuilla, eikä kettuilla. Ei edes silloin, kun on riita päällä. Sanotaan sanottavamme ja se siinä.

Juuri näin meilläkin! Asiallinen puhuminen ja avoimuus kunniaan, ilman että eksytään sivuraiteille ja uhalla loukataan toista.

 

Ei ole vanhoja kaunoja. Kuten sanoin, jos mielestäni mies käyttäytyy jossakin asiassa mua loukkaavasti, siitä puhutaan. Mies ei loukkaannu, jos sanon jotakin kriittistä hänestä, sillä hän tietää etten koskaan tee sitä pahalla.

Ei me olla mikään taistelupari vaan meidän tehtävä on tukea toisiamme.

Meilläkin tällaista :wave:. Jos joku, pienikin, asia vaivaa, kissa nostetaan pöydälle ennenkuin se kasvaa isommaksi. Suoraan saa sanoa, huutaakin voi jos se helpottaa oloa. Varsinaisia riitoja meillä on kyllä hyvin harvoin, eikä ero ole koskaan tähän mennessä käynyt mielessä tai ollut vaihtoehto...

Mitään piilovittuilua tai toisen halveksimista ei oteta "aseeksi" käyttöön, ne syö niin nopeasti toisen kunnioitusta, ja sitä on vaikea saada takaisin. Ja toisen kunnioittaminen ja arvostaminen omana itsenään lienee tärkeimpiä, ellei jopa tärkein avain suhteen toimivuuteen. Tuo on sitten minun mielipiteeni, mutta lienen siihen oikeutettu, koska näillä neuvoin on menty 7,5 vuotta ja on tähän asti toiminut.

 

Olemme aina olleet siinä tilassa. Poikkeuksia ovat ne päivät, jolloin ollaan epäsovussa.

Sama täällä
Emme vittuile, ärsytä, huuda tms toisillemme edes joka kuukausi...emme oikeastaan koskaan, edes epäsovussa ollessamme. Yritetään riidellä rakentavasti ja useimmiten se onnistuu.

 

Miten voitte? Eikö teitä ärsytä toisessa mikään? Ei ole mitään vanhoja kaunoja? Otettako aina joka asiassa toisenne nätisti huomioon? Miten tohon pääsee?

Ärsyttää toki, mutta ei niin että se vaikuttaisi ohjaukseen. Ja niistä ärsyttävistäkin asioista voi sanoa asiallisesti. Ja kyllä me aina otetaan toisemme huomioon, se on rakkautta ja kunnioittamista. Jos päästelee sammakoita suustaan, vaikkei sitä tarkoitakaan, niitä sanoja ja tekoja ei saa enää pois vedettyä vaan niistä jää aina arpi.
Kaunoja ei ole, silloin kun erimielisyyksiä on, ne puhutaan silloin totaalisesti selväksi eikä enää kaivella vanhoja myöhemmissä tilanteissa.

 

Minä rakastan miestäni. Ei rakkaalle ihmisella halua v*ttuilla tai haukkua sitä tai olla ilkeä. Kyllä me toisillemme joskus suututaan ja ääntäkin korotetaan, mutta sitten pyydetään anteeksi ja sovitaan asia ja unohdetaan se.

 

Jos koko ajan tekee mieli vaan v*ttuilla, ni mitä järkee on olla edes yhdessä? ei jummarra....

 

Kannattaa tutustua parisuhteen kehitysvaiheisiin joita ovat symbioosi, valtataistelu ja kumppanuus. Ei siis ole olemassa mitään "suhteen alun hyvää vaihetta, josta ajauduttiin pois" vaan kyse on suhteen luonnollisesta kehitysvaiheesta. Valtataisteluvaiheeseen monet avioliitot kaatuvat, kumppanuusvaiheeseen on kuitenkin mahdollista päästä, vaikka sitten parisuhdeterapian avulla.
Kannattaa lukea parisuhdeoppaita, jotka perustuvat tutkittuun tietoon, ei siis mitään hömppää.

 

Elämästä ja aikaisemmasta suhteesta oppineena ei nykyisessä suhteessa (avioliitossa) tarvitse enää tuhlata aikaa moiseen turhanpäiväiseen. Se vaan ei aina ole oma valinta toi jatkuva riitely, entisessä suhteessa ei vaan ei ollut käytännössa mahdollista olla riitelemättä kun mies sitä hakemalla haki, kyllä siihenkin kypsyy ja mättää samalla mitalla takaisin. Uusi elämä sitten näytti että voi ihan helpostikin elää riitelemättä ( yhdeksän vuotta takana ja hyvin menee..)

 

Olemme aina olleet siinä tilassa. Poikkeuksia ovat ne päivät, jolloin ollaan epäsovussa.

Samma här.

Jos alkaisin olla toisinpäin useammin, emme olisi enää pariskunta. =)

 

Me ollaan aina oltu siinä tilassa ei ole mitään syytä toiselle kettuilla.
Tietty mä joskus avaan sanallisen arkkuni ja annan tulla höyryjä pihalle. Mutta aikas harvakseltaan.

Ei vanhoja kaunoja asioista puhutaan juuri silloin kun jotain on tapahtunnut. Jos on jotain mistä pitäisi keskustella vakavasti niin siitä sitten puhutaan.

 

Olemme aina olleet siinä tilassa. Poikkeuksia ovat ne päivät, jolloin ollaan epäsovussa.

Sama täällä

täälläkin =)

 

Ollaan oltu yhdessä 16 vuotta ja moni olis sitä mieltä ettei olla koskaan riidelty sanan varsinaisessa merkityksessä. Joo on meillä erimielisyyksiä mutta ei kumpikaan välitä huutaa, paiskoa ovia eikä sanoa toiselle loukkaavasti. Meillä on sitten hemmetin pitkiä keskusteluja jotka loppuu aina eri aiheeseen kun mistä on aloitettu. Juttu lähtee rönsyilemään eri suuntiin ja usein ei edes muisteta mistä se juttu alkoi kun löydettiinkin mielenkiintoisampi aihe. Minusta se on upeaa, pitkä keskustelu. Siinä tulee läpikäytyä menneet, sen hetkiset ja ennaltaehkäisevästi tulevat. Yleensä omat ja naapureitten

Minä en vaan halua loukata, tietenkin miehessä on puolia mitkä ärsyttää mutta tuollaisen paketin olen ottanut ja muuttaa en halua, juttelemalla kaiken saa hiottua terävimmät särmät.
Jotain tuuria lie että molemmat halutaan toimia näin. Ulkoapäin katsottuna meidän elämä varmaan näyttää tylsältä ja jos niin on niin eläköön tylsyys!

Keskustelutaito on kaikessa A&O, parisuhteessakin.

 

Me ollemme olleet 14 vuotta yhdessä ja ei kyllä montaa kertaa mahdu näihin vuosiin jolloin olisimme huutaneet toisillemme. Riidellä voi myös asioilla eikä huutamaalla loukkauksia toisen naaamalle ja turhasta riitelyn voi jättää kokonaan väliin.

Pieniä asioita kannattaa vain opetella sietämään. Aina itsessä ja toisissa ihmisissä on piirteitä, jotka ärsyttävät, mutta jos kysymys on vain tavoista, jotka eivät todellisuudessa vahingoita ketään, voi opetella olemaan välittämättä sellaisista pikkujutuista.

 

Emmä pystyis oleen jos koko ajan pitäs kuunneella kettuilua ja antaa samalla mitalla takaisin.
Mikä hyvä parisuhde se sellainen on?

Toki meilläkin on joskus erimielisyyksiä mut ne selvitetään ilman mitään kommervenkkejä ihan juttelemalla.

 

Me olemme. En tiedä miten on päästy tähän tilaan kun ollaan aina oltu näin. Itse uskon, että paljon lähtee omasta itsestään, siitä miten kohtaa muut ihmiset. Harva jaksaa vittuilla ikuisesti jos toinen ei lähde siihen mukaan. Toki sellaisiakin on, mutta en olisi lähtenyt perhettä perustamaan miehen kanssa, jonka arvostus minua kohtaa on niin nollassa, että haukkuu ja väheksyy minua kaiken aikaa...

 

Siis meillä enemmän mies vittuilee ym. ja mun toki vastattava samalla mitalla. Mä puhun, hän ei. Kun puhun on se tappeluun haastamista kuulemma. Töppäilyt (rahasotkut)vaikuttavat meidän elämäämme vielä monta vuotta. Juuri se pahinta, että mä elätän ja kannan vastuun, niin mielestäni ansaitsen jonkinlaista arvostusta!?

Tätä minä taas en ymmärrä. Mikä pakko on vastata vittuilemalle? Toisne käytöstä et voi muuttaa, omaasi voit. Usein toisen käytöskin muuttuu kun ei saa vastakaikua ilkeilyynsä.

Kokeilepa, että et enää lähde mukaan miehen vittuiluun vaan menet esim pois tilanteesta (toiseen huoneeseen) tai vastaat mahdollisimma neutraalisti. Mitä sitten tapahtuu? Jatkaako mies edelleen, jos toimit aina näin? Silloin vika on miehessä, hän ei kykene muuttamaan omaa käytöstään vaikka ei saa peilattua sitä takaisin sinusta. Siinä vaiheessa voit kysyä (ilman riidan haastamista) että miksi miehesi toimii kuten tekee, miksi loukkaa sinua, miksi on niin paha olla että rakastaan haluaa satuttaa sanoilla?

Toivottavasti saatte muutosta käyttäytymiseenne, sillä lapsille tuo on todella raskasta olla perheessä, jossa vanhemmat ovat kuin kissa ja koira, aina toistensa kimpussa sanoila, vaikka muuta väkivaltaa ei olisikaan.

 

Koko ajan puhun, mutta se on riidanhaastamista.... Ehkä mun ongelma on se, etten osaa olla hiljaa ja unohtaa.

Jos sinä koko ajan nalkutat miehelle vanhoista asioista ja töppäilyistä, niin ei ihme että vittuilee. Kyllä parisuhteessa pitää osata antaa anteeksi eikä takertua menneeseen, jos ne asiat on jo käsitelty pois. Ellei ole, ne kannattaa käsitellä, teillä se onnistuisi varmaan parhaiten parisuhdeterapiassa koska kotikonstein homma ei etene.

 

Miten voitte? Eikö teitä ärsytä toisessa mikään? Ei ole mitään vanhoja kaunoja? Otettako aina joka asiassa toisenne nätisti huomioon? Miten tohon pääsee?

Sillä , että molemmat ovat aikuistuneita, sivistyneitä, elinympäristön huomioonottavia, sosiaalisia ja kansanomaisesti sanottuna fiksuja ihmisiä. Siihen on lapsesta saakka kasvettu ja kasvatettu. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää.

Ja se, että yritetään olla "samalla puolella", vetää yhtä köyttä. Jos koko parisuhde ja perhe-elämä on kahteen suuntaan vetämistä ja taistelua joka asiassa, niin raskaaksi käy. Joustokykyä, kykyä joskus pitää suunsa kiinnikin vaikka toinen ärsyttää. Jokaisessa on ne huonotkin puolet.

Sekin tekee hyvää, että terveellä tavalla ottaa välillä etäisyyttäkin - omiin harrastuksiin, omia kiinnostuksen kohteita, kavereita. Ettei ole liian tiiviisti koko ajan nokikkain. Sitten taas välillä ihan kahdestaan jotain kivaa.

Jos toisen kanssa on päättänyt olla yhdessä ja haluaa olla yhdessä, niin pitäisi myös olla yhteistä tahtoa tehdä yhteiselosta mahdollisimman mukavaa.