Toggle sidebar

Onko oikeaa tapaa surra?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Naurukohtaus
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
N

Naurukohtaus

Aktiivinen jäsen
04.07.2006
3 625
0
36
Isäni kuoli lauantaina.Koko lauantain ja eilisen aamun olin kuin sumussa,itkua ja epätoivoa on piisannut.Eilen kuitenkin kokosin itseni ja rupesin tietoisesti skippaamaan ajatuksia isääni koskien.Joka kerta kun päähäni tuli ajatus isästä niin suljin sen samantein pois ja näin sain mieleni pidettyä ´hyvänä´koko päivä.Tein samoja asioista kuin normaalistikkin,olin lapsen kanssa ulkona ja kaupassa ja käyttäydyin päällisin puolin kuin mitään ei olisi tapahtunut.Nukkumaan mennessä ajattelin sitten paljonkin isää ja pystyin tekemään sen ilman itkua.Mietin nyt että,enkö vielä tajua koko asiaa ja romahdan jonain päivänä ihan täysin vai onko tämä ihan normaalia suremista?Pakko minun on kuitenkin lapseni takia jaksaa.Hautajaiset ovat kahden viikon päästä ja luulen että siellä kaikki purkautuu jos on purkautuakseen tai ainkin toivon niin.
 
Otan osaa. Oikeaa tapaa surra ei ole.
Mutta jos aloitat asian käsittelemisen nyt, pääset siitä nopeammin yli. Aikaa se silti tulee viemään ja monelle hautajaiset ovat todella kova paikka.
Puhu asiasta kaikkien kanssa jos vaan pystyt ja anna itsellesi lupa olla surullinen.
 
Eiköhän sitä surua ole niin montaa laatua kun ihmisiäkin. Eikä sitä voi vertailla. Toisille kuoleman hyväksyminen on helpompaa kun toisille, ja sekin vaikuttaa onko siihen saanut valmistautua. Yritä nyt lapsen takia jaksaa ja annat surun tulla kun tulee. Yleensä kyllä hautajaisissa purkautuu suurempi tunneryöppy. Onhan ne lopulliset jäähyväiset. Voimia ja vielä kerran otan osaa.
 
Minulla mummon hautajaiset tulossa lauantaina ja sureminen on jäänyt taka-alalle, kun on perheessä muutakin murhetta. Tiedän, että mummon kuolemankin joutuu käsittelemään ja suremaan ennemmin tai myöhemmin. Luulen, että hautajaiset on raskaat ja siellä vasta asia menee täysin perille.
Otan osaa suruusi. Minulla meni pari vuotta isän kuolemaa surressa, sitten alkoi helpottaa.
 
Otan osaa suruusi :hug:
Kirjoituksesi kuulostaa juuri siltä, että minä olisin voinut sen kirjoittaa silloin muutamia vuosia sitten kun isäni kuoli.
itse olen jälkikäteen ajatellut, että onneksi oli tuo tyttö hoidettavana, niin pysyi arjessa kiinni ja oli muutakin ajateltavaa. Ikävä tulee välillä vieläkin isää, mutta se suru on hyvää surua eikä hallitse koko elämää :)

jokainen suree omalla tavallaan, mutta liian pitkäksi aikaa ei saa hautautua surun keskelle vaan pitää saada arjen syrjästä kiinni aika piankin.
 
Se tässä onkin kun en oikein tiedä että välttelenkö sitä itkua tms,.tuolla ajatusten siirtämisellä vai itkisinkö sittenkään jos ajattelisin ihan avoimesti.Eilen illalla tosiaan kun annoin sitten ajatusten vähän kulkea,niin sitä romahdusta ei tullut.Kaipa sitä tietämättään jättää itkut itkemättä ettei tarvi tyttelin ihmetellä että mikä on.Tähän oltiin valmistauduttu enemmän ja vähemmän mutta kyllä se on ihan uskomattoman rankkaa silti :'( Lohduttaudun ajatuksella,että mitä isä haluaisi minun tekevän ja miten hyvä hänen nyt on olla.Isä ei varmasti haluaisi että jäämme tuleen makaamaan mutta munkin mieliala vaihtuu ihan minuuttien perusteella.Nyt on pala kurkussa ja ihan kohta taas mieli parempi.
 
Tuttu tunne ja vastaus on että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa surra. Olen menettänyt lyhyen ajan sisällä sekä äidin että isän ja molemmat kuolemat tulivat yllättäen, koska vanhempani olivat nuoria. Kuolemia ei edeltänyt myöskään mitään sairautta vaan ne olivat yllättäviä luonnollisia kuolemia. Omasta kokemuksestani voin kertoa että en ole romahtanut kummankaan tapauksen jälkeen vaikka surua ja ikävää on riittänyt siitä huolimatta. Itken muutenkin mielellään vain lähimpien läsnäollessa tai yksin silloin kun siltä tuntuu. Hautajaiset olivat kauniit, mutta eivät pelottavat tai ahdistavat.

Mielestäni kuolemaa pitää käsitellä monilla eri tavoin, muistelemalla, tekemällä, puhumalla ja itkemällä. Tutut rutiinit pitävät arjessa kiinni ja auttavat surutyössä, joten pakene niihin aina kun vain haluat. Olen kokenut erittäin loukkaavana sen kun vieraat ja puolitutut ihmiset ovat kommentoineet minulle että sinä se et varmaan ole vielä tajunnut asiaa... ei minun ymmärryksessäni ole mitään vikaa vaikka olenkin sureva omainen. Läheisen kuolema on niin iso asia ettei sitä mitenkään voi "itkeä pois" viikon tai kahden aikana. Ihmisen mieli on myös sellainen että se suojelee suurilta tunnekuohuilta ja ikään kuin jakaa surua pienempiin, siedettäviin annoksiin. Sen takia on tärkeää nauttia myös niistä hetkistä kun unohtuu ihailemaan leikkiviä lapsia tai tuijottamaan television poliisisarjaa:)

Tee siis kuten sinusta itsestäsi tuntuu, älä niin kuin kuvittelet muiden olettavan. Läheisen ihmisen menettäminen on niin iso asia, että sen kanssa on vain pakko oppia elämään eikä sitä voi vain käsitellä pois päiväjärjestyksestä. Oman elämän jatkaminen on sallittua, jopa toivottua! Älä siis tunne siitä huonoa omaatuntuntoa, isäsi ei varmasti olisi halunnut sinun tuntevan niin. Voimia ja jaksamista.
 
osanotto :hug:

ja ikinä ei pidä huonoa omaatuntoa potea siitä et sureeko oikein. jos surettaa niin surettaa, ei ole väärää tapaa surra :)
muistan kun aikanaan mun ensimmäinen isovanhempani kuoli ja olin aidosti surun murtama. itkin ja itkin ja tärisin ja vapisin ja siihen ihastuttava EXäni totes et voisit jo lopettaa, et toi menee ihan överiks, häneltä on kuollu jo kolme isovanhempaa et on vähän rankempaa, sul meni vasta eka :xmas:
 
Alkuperäinen kirjoittaja Viola:
Tuttu tunne ja vastaus on että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa surra. Olen menettänyt lyhyen ajan sisällä sekä äidin että isän ja molemmat kuolemat tulivat yllättäen, koska vanhempani olivat nuoria. Kuolemia ei edeltänyt myöskään mitään sairautta vaan ne olivat yllättäviä luonnollisia kuolemia. Omasta kokemuksestani voin kertoa että en ole romahtanut kummankaan tapauksen jälkeen vaikka surua ja ikävää on riittänyt siitä huolimatta. Itken muutenkin mielellään vain lähimpien läsnäollessa tai yksin silloin kun siltä tuntuu. Hautajaiset olivat kauniit, mutta eivät pelottavat tai ahdistavat.

Mielestäni kuolemaa pitää käsitellä monilla eri tavoin, muistelemalla, tekemällä, puhumalla ja itkemällä. Tutut rutiinit pitävät arjessa kiinni ja auttavat surutyössä, joten pakene niihin aina kun vain haluat. Olen kokenut erittäin loukkaavana sen kun vieraat ja puolitutut ihmiset ovat kommentoineet minulle että sinä se et varmaan ole vielä tajunnut asiaa... ei minun ymmärryksessäni ole mitään vikaa vaikka olenkin sureva omainen. Läheisen kuolema on niin iso asia ettei sitä mitenkään voi "itkeä pois" viikon tai kahden aikana. Ihmisen mieli on myös sellainen että se suojelee suurilta tunnekuohuilta ja ikään kuin jakaa surua pienempiin, siedettäviin annoksiin. Sen takia on tärkeää nauttia myös niistä hetkistä kun unohtuu ihailemaan leikkiviä lapsia tai tuijottamaan television poliisisarjaa:)

Tee siis kuten sinusta itsestäsi tuntuu, älä niin kuin kuvittelet muiden olettavan. Läheisen ihmisen menettäminen on niin iso asia, että sen kanssa on vain pakko oppia elämään eikä sitä voi vain käsitellä pois päiväjärjestyksestä. Oman elämän jatkaminen on sallittua, jopa toivottua! Älä siis tunne siitä huonoa omaatuntuntoa, isäsi ei varmasti olisi halunnut sinun tuntevan niin. Voimia ja jaksamista.
Click to expand...

Voi kiitos niin paljon :flower: Tämä huojensi mieltäni ihan suunnattomasti :'(
 
Alkuperäinen kirjoittaja badass:
osanotto :hug:

ja ikinä ei pidä huonoa omaatuntoa potea siitä et sureeko oikein. jos surettaa niin surettaa, ei ole väärää tapaa surra :)
muistan kun aikanaan mun ensimmäinen isovanhempani kuoli ja olin aidosti surun murtama. itkin ja itkin ja tärisin ja vapisin ja siihen ihastuttava EXäni totes et voisit jo lopettaa, et toi menee ihan överiks, häneltä on kuollu jo kolme isovanhempaa et on vähän rankempaa, sul meni vasta eka :xmas:
Click to expand...

:o :o :o Mun mummi kuoli viime marraskuussa ja siitä selvisin ihan kunnialla mutta nyt on ensimmäinen kerta kun todella rakas läheinen kuolee ja reaktiotkin ovat olleet sen mukaiset.Onneks mies on vähän liikaakin tukena.
 
otan osaa. :hug:
minusta jokaisen oma tapa surra on oikea.
itse koin saman kaksi vuotta sitten. itkin ensimmäisen kerran kunnolla puoli vuotta tapahtuneesta. en itkenyt edes hautajaisissa ja ihmiset luulivat, etten välittänyt. ei asia ollut niin, isä oli mulle tärkeintä elämässä. kielsin jostain syystä tapahtuneen, ja toisena syynä tyyneyteeni oli, että yritin olla äitini ja veljeni tukena.
ihmiset eivät ymmärtäneet, että on erilaisia, mutta silti oikeita tapoja surra. minä suren vieläkin.

toivotan sulle naurukohtaus paljon voimia. kaipaus jää, mutta niin jää ihanat muistotkin. vaali niitä, muistele kaikkea yhdessä kokemaanne ihanaa, jospa sieltä hymykin heltiäisi :heart:
ja muista huolehtia myös itsestäsi, lastesi ohella. :heart:
 

Similar threads

S
Haaveista tekoihin
Viestiä
0
Luettu
66K
Seksinovellit ja eroottiset tarinat
Skyfish
S

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa